Les Misérables

GENRE ENSI-ILTA 06.03.2020 TÄHDET

Tärkeä elokuva, mutta suurinpiirtein yhtä hienovarainen kuin Russel Crowen laulaminen.

Ei ole väliä vaikka Ladj Lyn esikoiselokuva ei voittanutkaan parhaan kansainvälisen elokuvan Oscarin helmikuussa, sillä siitä on jo tullut yksi vuoden tärkeimpiä elokuvia. Huolimatta siitä, että se ei välttämättä ole kovin hyvä, sillä erittäin vahvojen kohtausten lomassa on sellaisia, jotka vain huutavat kovaan ääneen hänen sanomaansa. Ehkä turhankin kovaan ääneen, sillä Ly ei kainostele, kun hän todella haluaa katsojan ymmärtävän jotain.

Ei esimerkiksi riitä, että elokuva on nimetty Victor Hugon teoksen mukaan – ei siis sen musikaalin – on vielä tarpeen toistella, että se sijoittuu samaan paikkaankin, Montfermeil’n kaupunginosaan, missä mikään ei ole muuttunut, ja niin edelleen. Moinen tarinankerronta saattaa välillä tuntua aavistuksen ärsyttävältä, mutta selvästikin se toimii tähän maailmanaikaan. Ainakin Lyn agenda on selvä.

Asiaa auttaa, että hän tuntee kadut turhankin hyvin, eikä itsekän ole jäänyt paitsi kohtaamisista poliisien kanssa tai vuoden 2005 mellakoista, jotka ilmeisesti toimivat kaiken inspiraationa. Missä ikinä Ly käykin pokkaamassa kiiltäviä palkintoja, hän muistaa mainita tulleensa punaiselle matolle radan väärältä puolelta. Mutta kun hän malttaa hillitä itsensä ja unohtaa hetkeksi saarnaamisen, hän paljastuu dynaamiseksi elokuvantekijäksi.

Elokuvassa nimittäin on kieltämätöntä energiaa, vaikka se alkaakin suhteellisen hitaasti aloittelevan poliisin (Damien Bonnard) liittyessä kierrokselle kokeneempien kollegojensa kanssa, kuten Gwada (Djebril Zonga) ja kaiken tietävä Chris (Alexis Manenti, yksi käsikirjoittajista), joka pitää tyttöjen ahdistelusta bussipysäkeillä. Asiat riistäytyvät käsistä niin nopeasti, että katsoja hengästyy yrittäessään pysyä kärryillä isosta määrästä ihmisiä, joita pomppaa kuvaan joka kulman takaa. Elokuvaa voi nimitellä monin tavoin, vaikkapa mieskeskeiseksi, mutta tylsä se ei ainakaan ole.

Ly myös esittelee räjähdyksen partaalla olevan maailmansa vähän kuin Spike Lee teki aikoinaan. ”Ystävällinen” jutustelu virkavallan kanssa voi hetkessä muuttua joksikin tosi ilkeäksi. Kaikki yrittävät pysyä vahvoilla joko kunnioittamalla kirjoittamattomia sääntöjä tai vähät välittämällä niistä, neuvottelemalla asemaansa uusiksi uutisten mukaan ja muodostamalla lyhytaikaisia rauhansopimuksia. Kaiken takana on eloonjääminen, päivä kerrallaan. Kuka tahansa juuri nyt mukavan oloinen saattaa huomenna varastaa… leijonasi.

Eläin itse on viaton, mutta juuri sen oloiset kohtaukset paljastavat Lyn kokemattomuuden; hän ei yksinkertaisesti pysty hillitsemään itseään. Hän harppaa aidosti koskettavasta tai ainakin aidosta hetkestä pöhköyteen ja raskaskätisyyteen tuosta vaan, ja pelkästään lopetuksesta voisi tehdä monia hyvin, hyvin vihaisia huomioita.

Cannesissa, missä elokuva sai ensi-iltansa, jotkut vertasivat sitä Mathieu Kassovitzin La Haineen, mutta satunnaisista ”kunnianosoituksista” huolimatta Ly painaa oman puumerkkinsä osoittane häkellyttävän tarkkakatseisella hetkellä, kuinka hänen jaettu maansa voi yhdistyä vain jalkapallon MM-kisojen vuoksi. No, ei ehkä pelkästään hänen maansa.