1800- ja 1900-lukujen vaihteen fantasiakirjailija H. G. Wellsin maineikkain romaani on toiminut Steven Spielbergin ja Tom Cruisen tämänvuotisen megaelokuvan pohjana. Maailmojen sota (1898) on filmattu elokuvaksi kerran aiemminkin, osana 50-luvun kylmän sodan paranoia-aaltoa vuonna 1953. Uudessa filmatisoinnissa Spielberg osoittaa jälleen kerran olevansa paitsi tehostepitoisen kesähittielokuvan mestari, myös elokuvakerronnan taituri. Elokuvan loppupuolen pienet ongelmat pitävät kuitenkin viidennen tähden hänen ulottumattomissaan.
Tom Cruise on New Yorkin suurkaupungin kupeessa New Jerseyssä asuva tavallinen satamatyöläinen Ray Ferrier. Hänen elämänsä ei ole parhaassa mahdollisessa jamassa. Takana on avioero nyt jo uudelle miehelleen lasta odottavasta vaimosta (Miranda Otto), joka kuitenkin pyrkii edelleen kontrolloimaan Rayn elämää. Tätäkin pahempaa on Rayn vieraantuneisuus omista lapsistaan. Teini-ikäinen poika Robbie (Justin Chatwin) halveksii isäänsä avoimesti, ja juuri toiselle kymmenelle päässyt tytär Rachelkin (Dakota Fanning) hakee mieluummin turvaa äidistään. Ray kärsii tilanteesta mutta ei osaa tehdä sille mitään.
Kun vinoutuneita perhesuhteita kuvaavan draaman katkaisee surrealistisen epätodellinen tapahtuma, avaruusolioiden hätkähdyttävän julma hyökkäys Maan asukkaiden kimppuun, Rayn on ryhdistyttävä lyhyessä ajassa ja kovan paineen alla. Viikonlopuksi hänen luokseen tulleiden lasten turvallisuus on hänen vastuullaan, ja hänen on paitsi löydettävä näihin uudelleen yhteys, myös karistettava oma hälläväliä-asenteensa ja kasvettava aidosti vastuulliseksi aikuiseksi.
Sen jälkeen kun hyökkäys avaruudesta on alkanut, Maailmojen sota on noin tunnin ajan lähes täydellistä viihdettä. Ehkä hivenen yllättäenkin Spielberg saa kolmihenkisen perheen jännitteidentäyteisen henkilödraaman toimimaan ja katsojan oikeasti välittämään henkilöistään. Elokuvan tekninen virtuositeetti ei varmasti tule läheskään yhtä suurena yllätyksenä, mutta tietokone-efektit eivät kuitenkaan missään vaiheessa nouse itse tarkoitukseksi vaan tukevat jo sellaisenaan vahvaa tarinaa.
Näiden seikkojen lisäksi onnistutaan myös pienemmissä ja hienovaraisemmissa kerronnallisissa finesseissä. Spielberg luo useita ikimuistoisen epätodellisia, viileää apokalyptistä tunnelmaa henkiviä kohtauksia joita on vaikea katsoa muutoin kuin suu ihastuksesta ammollaan. Mm. yön halki kulkeva autio, liekehtivä juna sekä kelluvien ihmisruumiiden täyttämä joki ovat aavemaisia, komeita kuvia joiden esitystapa kertoo nappiin osuvasta tajusta tunnelmien rakentelussa.
Spielberg kuvaa paljon alhaalta joko suoraan tai viistosti ylös, vieden katsojan siten paitsi lähelle maanpintaa kokemaan katastrofia henkilöhahmojensa seassa, myös nimenomaan lapsen katseen korkeudelle. Sivilisaatioisen välisen sodan kauhut koetaan muutenkin nimenomaan Rachelin kautta mikä tehostaa niiden intensiteettiä. Ja vaikka kuvaaminen käsivaralta kohtauksissa joihin halutaan dokumentaarisuuden tuntua onkin jo vanha tehokeino, on se yhä edelleenkin toimiva.
Huolimatta siitä, että Spielbergillä olisi ollut käytössään todellinen efektipajojen arsenaali ja määrättömästi tietokoneaikaa, hän ei epäröi tehostaa katselukokemusta myös näyttämättä jättämisellä. Armeijan ja avaruusolioiden ohjailemien valtavien tripodien välisistä yhteenotoista valtaosa jää katsojan mielikuvituksen varaan, ja muutenkin tarinassa keskitytään Ferrierin perheen kohtaloon laajemman näkökulman sijasta. Siitä mitä muualla maailmassa tapahtuu hyökkäyksen aikana kerrotaan katsojille yhtä vähän kuin Ferriereille: kokonaiskuva tapahtumista perustuu osin ristiriitaisiinkin huhupuheisiin ja lyhyisiin televisiovälähdyksiin.
Maailmojen sota joutuukin eksyksiin vasta viimeisen puolituntisensa aikana, jolloin sen kerronnallinen imu yhtäkkiä hyytyy suunnilleen samaan aikaan kun Tim Robbinsin näyttelemä, taloonsa linnoittautunut mies astuu mukaan kuvaan. Aivan lopussa näkyy myös Spielbergille ominainen yltiösentimentaalinen kädenjälki: sama ohjaaja joka vielä tuntia aikaisemmin teurasti graafisesti aseettomia siviilejä avaruusolioiden kuolemansäteillä, ei malta olla lopussa silittämättä oletettua massayleisöä myötäkarvaan kääntämällä jokaisen auki jääneen juonenpätkän osoittamaan mahdollisimman siististi ja yksiselitteisesti kohti onnea ja hyvääoloa.
Pienine vikoineenkin Maailmojen sota on kuitenkin se avaruuden muukalaisten invaasioelokuva, joka Independence Dayn olisi pitänyt olla. Se yltää vaivatta fantasiaelokuvan hienoimpiin tavoitteisiin näyttää uskomattomia näkyjä ja kertoa samalla samastuttavien henkilöhahmojen kansoittama hyvä tarina.