My Blueberry Nights

30.11.2007 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Wong Kar Wain ensimmäinen länsimainen elokuva on heppoinen ja kuviltaan tekijänsä työksi helposti tunnistettava mosaiikki amerikkalaisista nykyihmisistä ja heidän ongelmistaan.

    Wong Kar Wain (Chungking Express, In the Mood for Love) odotettu uutuus sai kunnian avata Cannesin 60. elokuvajuhlat. Odotukset olivat liiankin korkealla, sillä tarjolla oli lopulta pettymys. Palvotun hongkongilaisohjaajan ensimmäinen englanninkielinen ja Yhdysvaltoihin sijoittuva elokuva ei ole varsinaisesti huono, mutta kaukana tekijänsä mestaritöistä.

    New Yorkista alkavassa tarinassa Jude Law esittää yökahvilaa pyörittävää Jeremyä, joka tutustuu baaritiskillään illasta toiseen notkuvaan ja sydänsuruista kärsivään Elizabethiin. Roolissa nähdään valkokangasdebyytistään kohtuullisesti suoriutuva laulaja Norah Jones.

    Pari viettää keskenään lukuisia öitä haaveillen ja mustikkapiiraita syöden. Jeremyn langetessa yhä selvemmin uuteen vakioasiakkaaseensa lähtee Elizabeth yllättäen pakoon menetettyä rakkauttaan. Sieluntutkintamatka läpi Amerikan vie aina Memphisiin ja Las Vegasiin, joissa Elizabeth kohtaa muita elämän kolhimia ja kuin Sam Shepardin Motellien aikakirjoista karanneita americanalaisia.

    Baarien ja yökahviloiden yhdistämät yksinäiset urbaanit sielut ovat toki mitä tutuinta Wong Kar Wai -materiaalia ja siksi jo ennen puoltaväliä vallan ottava roadmovie-rakenne tuntuu vaihteeksi piristävältä. Valitettavasti sisällön kiinnostavuus ei nouse samalle tasolle tyylin ja rakenteen kanssa.

    My Blueberry Nights tuntuu kuin Wong Kar Waita ihannoivan amerikkalaisen fanin tekemältä. Työstä työhön ja kaupungista kaupunkiin vaeltavan Elizabethin kohtaamissa ihmiskohtaloissa ei ole suurta syvyyttä tai samaa kiehtovuutta kuin ohjaajan luomissa kaukoidän hahmoissa. Useimmiten ne tuntuvat pakotetuilta ja pahvista veistetyiltä.

    Aina erinomaisen David Strathairnin (Medusan sinetti, Good Night, and Good Luck.) tulkitsema avioeron partaalla keikkuva juoppo poliisi onnistuu jo melkein läpäisemään katsojan kosketuspinnan. Natalie Portmanin isäkompleksista kärsivä uhkapelurivamppi tuntuu sen sijaan teeskentelevältä karikatyyriltä.

    Visuaalisesti WKW luottaa tuttuun, unenomaisten hidastusten ja haikean neonväribaletin hallitsemaan tyyliinsä. Kameran takana on seissyt ohjaajan hovikuvaaja Christopher Doylen sijaan muun muassa useista David Fincher -elokuvista tuttu tumman valon mestari Darius Khondji. Soundtrackillä soivat puolestaan Otis Reddingin, Ruth Brownin ja Ry Cooderin kaltaiset jenkki-instituutiot.

    Helppo ja kaunis katsoa My Blueberry Nights ei tunnu missään vaiheessa täysin yhdentekevältä. Kyse on kunniallisesta epäonnistumisesta ja välityöstä, joka melkein kenen tahansa muun ohjaamana ei olisi päässyt koskaan osaksi vastaavaa medianäkyvyyttä.

    Lisää luettavaa