Narnian tarinat: Prinssi Kaspian

2.7.2008 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Ilmeetön ja kliiniseksi jäävä kakkososa C.S. Lewisin klassikkotarinalle Narnian fantasiamaailmasta. Uskonnollisista viitteistään huolimatta elokuvasta voi

    myös nauttia puhtaana fantasiana.

    Muovinen paluu fantasiamaailmaan

    C.S. Lewisin toiseen Narnia-romaaniin perustuva Prinssi Kaspian sijoittuu meidän maailmassamme vuosi edellistä tarinaa myöhempään ajankohtaan. Kun Pevensien sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy saavat kutsun takaisin Narnian fantasiamaailmaan, aika siellä on kulkenut omia polkujaan ja hujahtanut eteenpäin 1 300 vuotta.

    Narniassa sisarukset tapaavat ilkeää setäänsä Mirazia (Sergio Castellito) pakoilevan kruununprinssi Kaspianin (Ben Barnes) sekä koko joukon veikeitä narnialaisia. Miraz uhkaa tuhota Narnian alkuperäisasukkaat ja tappaa Kaspianin oman poikansa kruununperimyksen tieltä, ja niinpä Pevensien nelikko päätyy auttamaan prinssiä taistelussa pahan kukistamiseksi. Mirazin ylivoima on kuitenkin suuri ja ensimmäisestä elokuvasta tutun, iättömän Aslan-leijonan (äänenä Liam Neeson) apua tarvitaan.

    Velhossa ja Leijonassa sisarusnelikolle fantasiamaailma oli uusi ja he joutuivat nöyrinä opettelemaan taitoja Aatamin poikina ja Eevan tyttärinä, kuninkaina ja kuningattarina. Prinssi Kaspianissa valta on heille tuttua, ja tietynlainen ylimielinen asenne pulpahtaa pinnalle aika ajoin. Pikkuinen Lucy (Georgie Henley) on edelleen joukon henkisin hahmo, joka uskoo koko lapsen sielullaan näkymättömiin. Vanhemmat sisarukset ovat puolestaan jo varttuneet skeptisemmiksi ja jäykemmiksi.

    Viime vuonna Tähtisumua-elokuvassa uraansa aloitellut nuori englantilainen Barnes on yhdessä ikäistään vakuuttavamman oloisen William Moseleyn (Peter Pevensie) kanssa mainion näköinen kaksikko – tumma ja vaalea kuninkaallinen rinta rinnan. Teini-ikäistä Susania näyttelevä Anna Popplewell puolestaan on kuin seipään niellyt ja hänen hahmonsa on lisäksi muuttunut ikävästi epämiellyttäväksi.

    Prinssi Kaspian on edeltäjänsä tapaan visuaalisesti viimeistellyn näköinen jopa niin pitkälle, että se vaikuttaa plastiselta ja laskelmoidulta. Se on ilmeetön ja ennustettavuutensa takia vailla jännitystä, vaikka toisaalta joidenkin keskeisten hahmojen motiivit jäävät kokonaisuuden kannalta epäselviksi. Suuret massataistelut mielikuvituksellisen näköisten hahmojen kesken eivät sykähdytä, jos niissä ei nähdä mitään uutta, omaperäistä vivahdetta. Käveleviä puitakin nähtiin jo Sormusten herrojen entteinä huomattavasti mielekkäämpinä versioina.

    Valtaapitävän Mirazin pojan syntymällä alkava elokuva ei tietynlaisen aikuismaisuutensa ja eleettömyytensä takia tunnu täysiveriseltä lastenelokuvalta. Koomiset hahmot – puhuva mäyrä, itsevarma hiiri ja jörö kääpiö – tuskin riittävät vangitsemaan nuoria katsojia penkkiin kahden ja puolen tunnin ajaksi. Lisäksi tarinan henkisemmät, uskonnolliset sävyt ovat melkoisen syvällä tarinan uumenissa pienimpien katsojien ymmärtää. Prinssi Kaspianin voi siis katsoa myös alkuperäisen tarinan uskonnollisuutta kaihtava katsoja, sillä kristilliset allegoriat on helppo hukuttaa fantasiamaailman kätköihin.

    Elokuvan on ohjannut myös edellisestä Narnia-filmatisoinnista vastuussa ollut uusiseelantilainen Andrew Adamson, joka on lisäksi ollut Shrekin ja Shrek 2:n ohjaimissa. Adamson on selvästi paremmin kotonaan animaatioiden parissa, sillä siinä missä kaksi ensimmäistä Shrekiä ovat oikeasti hauskoja ja toimivia komedioita, Narnian tarinat jäävät komean kuorrutuksensa alla etäisiksi ja muovisiksi.

    Lisää luettavaa