Suurisuuntaisen toimintaseikkailun jatko-osa ei onnistu tempaamaan katsojaa aarteenetsinnän tunnelmaan samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Osaava, kokenut näyttelijäkaarti puhaltaa väkinäisesti kirjoitettuun tarinaan henkeä, mutta ei riittävästi.
Kolmen vuoden takainen menestysleffa National Treasure on poikinut jatko-osan. Indiana Jones -trilogiasta ja Da Vinci -koodista ammentanut, toimintaa ja historiallisia mysteerejä yhdistänyt aarteenetsintäelokuva rullasi miellyttävästi ja tempasi mukaansa seikkailun syövereihin, vaikkei kummempaa jälkimakua jättänytkään. National Treasure: Salaisuuksien kirja ei kykene samankaltaiseen imuun, vaikka tekijätiimi onkin pysynyt samana. Edeltäjänsä dynaaminen ote on latistunut väsähtäneeksi vihjeiden ratkomiseksi ja rutiininomaiseksi takaa-ajeluksi.
Ykkösosa ratsasti Dan Brownin megahittiromaani Da Vinci -koodin vanavedessä vuosisatojen takaisiin salaisuuksiin tarrautuvan nykyseikkailun aallonharjalle, kun taas kakkososa saapuu teattereihin trendin jo osoittaessa laskusuuntaan. Tekijät lienevät itsekin kiinnittäneet huomiota lajityypin inflaatioon ja siirtyneet piirua humoristisempaan tyyliin, joka varsinkin elokuvan alkupuoliskolla on kallellaan jopa parodian suuntaan. Lisääntynyt komediallisuus ei ole luonteva ratkaisu, mikä korostuu entisestään vakavampien ainesten noustessa pintaan – kuka enää tässä vaiheessa ottaa elokuvaa tosissaan?
Suvun kunnian puhdistaminen riittää tällä kertaa aarteenetsinnän motivaatioksi tarinan keskushenkilöille. Poika Ben ja isä Patrick Gates haluavat palauttaa jälkimmäisen isoisän Thomasin maineen sisällissodan sankarina, sillä historian kätköistä on kaivettu esiin yllättävää näyttöä siitä, että Thomas olisikin ollut mukana juonimassa Abraham Lincolnin murhaa. Tunnettu aarteenetsijäperhe seuraa menneisyydestä kumpuavia kryptisiä vihjeitä ja huomaa äkkiä etsivänsä Amerikan alkuperäiskansojen kadonnutta kultaista kaupunkia.
Elokuvan käsikirjoitus on kokonaisuudessaan väkinäisempi kuin ensimmäisessä osassa, vaikka runko onkin samankaltainen. Tapahtumien jatkumo ontuu pahasti, ja juoni onkin pitkälti vain pompöösiä säntäilyä vihjeen ratkaisusta seuraavaan ja pulmallisesta tilanteesta toiseen. Tarinan natisevat liitokset kielivät kiireestä tehdä jatko-osaa suositulle elokuvalle. Hölmöimpiin kohtauksiin ja päähenkilöiden päähänpistoihin ei usko edes hyvää tarkoittava katsoja, ja patrioottiset alaviitteet korostavat elokuvan tympeää tunnelmaa.
Salaisuuksien kirjassa esiintyy melkoinen kavalkadi kokeneita huippunäyttelijöitä, jotka puhaltavat toki henkeä jopa keskinkertaisesti kirjoitettuihin rooleihin. Jon Voight ja Harvey Keitel olivat mukana jo ykkösosassa, ensimmäinen sankari-Benin sympaattisena seikkailijaisänä ja jälkimmäinen sanavalmiina FBI-pomona. Joukkoa jatkavat nyt Helen Mirren ja Ed Harris. Kipakka Mirren kiristää Gatesin perheen jännitteitä Benin äitinä ja Patrickin ex-vaimona. Harris on kykyihinsä ja ominaisuuksiinsa nähden yllättävän kesy elokuvan puolipahiksena Mitch Wilkinsonina.
Nuoremmasta pääkolmikosta Nicolas Cagen maneerit ovat komiikan lisääntymisestä johtuen ykkösosaa häiritsevämpiä, Diane Kruger on varsin väritön neitokainen ja Justin Bartha humoristisen sidekickin perikuva tekniset vempaimet hallitsevana nörttiapulaisena. Cage ja edellistä osaa enemmän tilaa saanut Voight muodostavat nyt kovin samantyyppisen poika ja isä -seikkailijaparin kuin Harrison Ford ja Sean Connery kolmannessa Indiana Jones -leffassa.
National Treasure: Salaisuuksien kirja on hyvä esimerkki jatko-osiin liittyvästä problematiikasta. Tuotantokoneisto ei pyri tekemään hyvää elokuvaa, vaan toistamaan aiemman menestyksen. Kaikki pelimerkit ovat periaatteessa käytössä, mutta ohilyönnin pelossa niitä ei uskalleta hyödyntää luovasti. Tässä tapauksessa tuloksena on rutiininomainen suurten puitteiden aarteenetsintätarina, jonka juoni saattaisi olla mukaelma Aku Ankka -seikkailusta. Disney-yhtiö on ollut elokuvaa tuottamassa, joten kukapa tietää?