Komedia ja kauhu ovat yllättävän samankaltaisia genrejä. Molemmat yrittävät saada katsojan reagoimaan fyysisesti, joko nauramalla tai hyppäämällä penkistä kauhun vallassa. Ehkä juuri tästä syystä tubettaja Curry Barker on todistanut olevansa paitsi hauska koomikko myös erinomainen kauhuohjaaja.
Michael Johnstonin Bear on toivottoman rakastunut Inde Navarretten Nikkiin, mutta ei uskalla tunnustaa tunteitaan. Bear ostaa toivepajun, jonka käärepaperi lupaa pajun katkaisijalle yhden toteutuvan toiveen. Bear tietysti katkaisee oksan ja toivoo Nikkin rakastuvan häneen, ja Bearin yllätykseksi toive tosiaan toteutuu.
Obsession saattaa aluksi kuulostaa romanttiselta komedialta, mutta ei kestä kauan, ennen kuin Nikkin rakkaus muuttuu ahdistavan pakonomaiseksi ja Bear alkaa nopeasti katua toivettaan.
Barkerin elokuvan ensimmäinen puolituntinen ei varsinaisesti naurata, mutta Obsession alkaa miellyttävän kevyesti ja elokuva tasapainottelee hauskan ja häiritsevän välillä. Ohjaaja vihjailee, että Nikkin pakkomielteessä on jotain huvittavaa, mutta nopeasti Barker myös kysyy katsojalta, kuka on elokuvan oikea uhri? Bear, jonka elämä alkaa romahtaa, kun Nikki ei jätä häntä rauhaan ja muuttuu väkivaltaiseksi, vai Nikki, jonka koko keho ja mieli on kaapattu ja pakotettu rakastamaan Bearia? Obsessionia ei voi varsinaisesti kuvailla feministiseksi elokuvaksi, mutta se nostaa silti esille mielenkiintoisia teemoja miesten halusta hallita elämänsä naisia.
Onko Bear siis elokuvan pahis? Johnston esittää Bearia ihailtavan viattomana, jopa lapsellisena. Bear katkaisee pajun tietämättä sen todella toteuttavan toiveita, mutta ei hän toisaalta myöskään yritä tapella Nikkin ihailua vastaan. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Bear harjoittelee kahvilan tarjoilijan kanssa, miten kertoisi Nikkille tunteistaan, ja heti näistä ensiminuuteista lähtien on vaikea päättää, onko Bear symppis tai hieman ällöttävä.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Navarrette. Nikkin rooli on elokuvan vaikein, sillä roolissa olisi helppo luiskahtaa naurettavan puolelle. Navarrette kuitenkin varmistaa, ettei Nikki ole koskaan naurun kohde. Navarrette ja Barker tasapainottelevat uskottavasti koomisen, kiusallisen ja aidosti karmivan hahmon välillä, ja tulos on mitä herkullisin.
Obsession liikkuu alkuun hieman liian nopeasti, sillä olisi ollut mukava tutustua Nikkiin hieman enemmän ja tarkkailla Bearin ja Nikkin ystävyyttä ennen kuin se alkaa hajota. Elokuvasta löytyy kuitenkin tarpeeksi kerroksia, jotta on helppo antaa anteeksi pienemmät virheet.
Vuoden 2024 Milk & Serial osoitti, että Barkerilla on potentiaalia ohjaukseen, mutta isomman budjetin projekteissa on aina vaara, että ohjaajan aitous ja rehellisyys katoaa. Obsession, jonka takaa löytyy Jason Blumin Blumhouse studio, on kuitenkin huima edistys Milk & Serialin sympaattiseen kömpelyyteen.
Maria Lättilä
Obsession -elokuvan traileri
