Täydellinen komedia ihmisille, joista todellisuutemme, jossa väkivaltainen mielenterveyspotilas lähetetään takaisin yhteiskuntaan pilleripurkki kädessä, on ratkiriemukas.
Seth Rogen on tunnettu pikkutuhmista mutta silti leppoisista komedioista, joissa hän yleensä esittää hyväsydämistä luuseria. Ostarin superstevari ei ole sellainen. Se on törkykomedian kaapuun pukeutunut pikimusta tragikomedia ajastamme, joka pyrkii naurattamaan sillä, että sen ylilyönneissä ei ole mitään hauskaa.
Rogenin hahmo on tällä kertaa tyypillisen oloisen pienehkön ostoskeskuksen turvallisuuspäällikkö Ronnie Barnhardt. Ronnie ei halua sisäistää ostarivartijan roolia vain tarkkailla tilannetta ja tarvittaessa raportoida rikollisista puuhista virkavallalle. Päinvastoin, hän haluaa ympärilleen kokoamansa, yhtä rajallisella käsityskyvyllä varustetun vartijajoukkonsa kanssa itse ratkaista ongelmat, kun ostosparatiisia alkaa häiritä itsensäpaljastaja sekä öiseen aikaan liikkeitä tyhjentävä varas. Yhteenotot Ray Liottan näyttelemän poliisietsivä Harrisonin kanssa motivoivat kuitenkin Ronnieta lopulta toteuttamaan unelmansa poliisikoulutukseen hakeutumisesta.
Tyypillisesti Ronnien kaltaiset, itsestään ja mahdollisuuksistaan niin uran kuin kosmetiikkatiskin kauniin myyjättären (Anna Faris) suhteen elättelevät hölmöt ovat komedioiden peruskauraa. Ronnie ei kuitenkaan elättele harhaluuloja vain hupsua yksinkertaisuuttaan. Hän on oikeasti harhaluuloinen, lääkityksellä mielenterveysongelmansa kurissa pitävä ihminen, joita kaupungin kaduilla tulee yhä useammin vastaan. Kun nauramme Ronnielle, nauramme jo sikiönä alkoholivaurioituneille ja muille vastaavista syistä heikot lähtökohdat omaaville. Ja kun sen tajuaa, tajuaa myös nauravansa elokuvan hahmoille vain, koska he ovat alleen laskevia alkoholisteja, päälleen oksentavia sekakäyttäjiä, väkivaltaisia päihteiden käyttäjiä tai muuten vaan yleensä heikkolahjaisia.
Elokuva suorastaan pinnistelee, jotta sen naurun lähteet eivät kumpuaisi yksittäisistä vitseistä tai perinteisestä tilannekomiikasta. Se haluaa meidän nauravan sille, että Martin Scorsesen Taksikuskin (1976) piinallinen Travis Bickle (Robert DeNiro) ei enää ole yksittäistapaus maailmassamme. Lystinpitoa ei helpota se, että Rogen osoittaa usein suoranaisia näyttelijänlahjoja tekemällä Ronniesta hoopon pilkankohteen sijaan lihaa ja verta olevan potentiaalisen kouluammuskelijan.
Ostarin superstevari on hankala tapaus arvostella. Se ei ole suinkaan huono elokuva, eikä siitä voi tietyllä tasolla olla pitämättä. Härskin ulkokuoren alle kunnianhimonsa kätkevä elokuva on tietysti tehty vain ja ainoastaan shokeeraamaan ja kokeilemaan yleisön huumorintajun rajoja. Valitettavasti se on kokeilu, joka näin hyvin onnistuessaan saa naurun tukahtumaan katsojan kurkkuun.