He ovat paenneet

/ GENRE ENSI-ILTA 17.10.2014 TÄHDET

J-P Valkeapään toinen ohjaustyö He ovat paenneet esitettiin vastikään Toronton ja Venetsian elokuvajuhlilla. Paikka kahden kansainvälisen huippufestivaalin virallisessa ohjelmistossa on suomalaiselokuvalle harvinainen saavutus, jonka suuruusluokasta kertovat samassa esityssarjassa painineet nimet kuten Laurent Cantet (Luokka, Foxfire), Kim Ki-Duk (Viisi vuodenaikaa, Rautakolmonen) ja kulttiohjaaja Takashi Miike (Ichi the Killer, The Mole Song: Undercover Agent Reiji).

Jo Valkeapään tinkimätön esikoisohjaus Muukalainen nähtiin Venetsiassa vuonna 2009. Kotimaassa kriitikoiden vastaanotto oli hieman vaisu – ”hienoa että tällaista tehdään, mutta jaksaakohan kukaan katsoa” – mikä herätti keskustelua sekä elokuvakritiikin otteesta että merkityksestä lippuluukuilla. He ovat paenneet on Muukalaista helpommin lähestyttävä mutta yhtä kaikki katsojaa haastava ja lahjomattomasti toteutettu kuva kahdesta maailmassa haparoivasta nuoresta, joilla ei ole oikein mitään, mistä saisivat otteen. Elleivät sitten toisistaan.

Keskellä pusikkoa kohoaa koulukoti kalteri-ikkunoineen ja ongelmanuorineen. Joni (Teppo Manner) aloittaa siviilipalveluksen saatuaan kenkää Suomen puolustusvoimilta karkumatkan vuoksi. Laitokseen sijoitettu Raisa (Roosa Söderholm) on hallitsemattomine aggressioineen, mustaksi sutattuine silmineen ja verenpunaisine huulineen täydellinen vastakohta sisäänpäin kääntyneelle Jonille, mutta nuoret tunnistavat toisissaan itsensä tai ainakin jotakin etsimäänsä. Näyttelijät tekevät intensiivistä työtä, ja varsinkin Mannerin hellittämätön katse jää vaivaamaan mieltä. Joni ja Roosa uppoutuvat omaan maailmaansa, jossa kaikki muut ihmiset vaikuttavat kaukaisilta, vierailta ja hiukan käsittämättömiltä.

Sopeutumattomat nostavat kytkintä ja kaahaavat kesäisen maaseudun halki kohti epämääräistä unelmaa vapaudesta ja hyväksynnästä. Saaresta löytyy mökki ja iso huumekätkö. Hetken ajan kadonnut paratiisi näyttää löytyneen, ja viaton ilo muistuttaa Terrence Malickin Julmaa maata, mutta sitten kuvajainen särkyy, uudelleen ja uudelleen. Elokuvaa voikin katsoa paitsi tyhjän päällä pyristelevien nuorten road moviena, myös raakana allegoriana siitä, kuinka loputtomiin maailma jaksaa painaa alas niitä, jotka eivät pärjää totutuilla pelisäännöillä.

Valkeapää antaa tarinan poukkoilla arvaamattomasti rosoisesta draamasta itsetietoiseen taide-elokuvaan ja jopa sadistiseen kauhuun. Käsikirjoitus sahaa samaan tahtiin juonivetoisten jaksojen ja impressionististen tuokioiden välillä. Uhkaava odottamattomuus pitää katsojan varpaillaan, ja näytöksen jälkeen salissa supistaan Andrei Tarkovskista ja Lars von Trieristä. Eikä aivan syyttä. Pietari Peltolan dynaaminen kuvailmaisu ja Micke Nyströmin hieno äänityö nostavat uuvuttavuuteen saakka ahdistavan epätoivon kuvauksen omaan sfääriinsä, vaikka jotain jääkin kirkastumatta. Loppu on kuin venäläisestä satuelokuvasta, ja sen voi tulkita onnelliseksi, jos pääsee yli sen epätodellisuudesta.


Aiheeseen liittyvät elokuvat