Pahaa verta

GENRE ENSI-ILTA 23.08.2013 TÄHDET

Nuori rikospoliisi Riku Hartikainen alkaa selvittää vanhemman kollegansa kuolemaa. Tämä on saanut surmansa eläkkeelle lähtemisen kynnyksellä periaatteessa rutiininomaiselta vaikuttaneeseen murtovarkausilmoitukseen vastatessaan.

Tapaus on Hartikaiselle henkilökohtainen muutenkin kuin vain siksi, että uhri on ollut hänen arvostettu mentorinsa. Tutkimuksissa on melkoisia mutkia matkassa, kun murron motiiviksi tuntuu muodostuvan sen kohteen sukusotkut ja -riidat. Yllättäen johtolankoja setviessä alkaa tuntua myös siltä, että murrolla ja sitä seuranneilla useammallakin murhalla on yhteyksiä Hartikaisen aikaisemmin tutkimiin tapauksiin. Mahtuupa mukaan pientä kipinää erään epäillyn kanssa ja poliisilaitoksen sisäistä kaunan kantamistakin.

Tekijät ovat kuvanneet Pahaa verta -jännäriään kolmen vuoden aikana viikonloppuisin ja loma-aikaan. Siihen nähden on kiitettävä suoritus, että talkoohengessä tehdystä elokuvasta on muodostunut edes oman sisäisen logiikkansa kannalta yhtenäinen teos, jossa pitkän aikavälin aiheuttamat saumat näkyvät vain paikoin.

Esikuvikseen ohjaaja-käsikirjoittajaparivaljakko Miika Hakala ja Tomi Pietilä ovat maininneet brittiläiset salapoliisielokuvat, Agatha Christien murhamysteerit ja kotimaiset Komisario Palmut. Ensin mainituista ovat peräisin itsetarkoitukselliset ja lomittuvat monimutkaiset murhamotivaatiot ja epäiltyjen määrä sekä lopussa luennonomaisesti läpikäytävä selvitys tapahtumien kulusta. Palmuista on lainattu kuvia ja kuvakulmia. Teknisesti kyseessä onkin mukiinmenevä amatöörityö, jonka tekijät tietävät minkälaisia rajauksia ja kamera-ajoja tietyntyyppistä tunnelmaa tavoittelevissa kohtauksissa tyypillisesti käytetään.

Teoksen pahin ongelma on, että sen esikuvat ovat niin selkeästi nähtävissä. Se toimii ainoastaan omassa keinotekoisessa CSI-todellisuuskuplassaan. Siltikin kopioitujen elementtien itsetarkoituksellinen yhteenniputtaminen syö jatkuvasti uskottavuutta. Kukin kohtaus on toteutettu samalla painoarvolla ilman koko lopputuloksen virtaviivaistamista, mikä on johtanut poliisisarjan jaksoa muistuttavan sisällön aivan liian pitkäksi venymiseen. Näyttelijätyöskentely kattaa koko kirjon kesäteatterin puskafarssista asiansa osaamiseen. Onneksi pääosaa näyttelevä Harri Kailanto kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

On mukavaa, kun suomalaisten toimijoiden joukkoon onnistuu murtautumaan uusia innokkaita tulokkaita. Pahaa verta saa muutamalla paikkakunnalla valkokangaslevityksenkin. Toivottavasti kykynsä itsenäisen elokuvaprojektin läpiviejinä osoittaneet nuoret saavat siitä lisäinnoitusta myös oikeasti itsenäisen elokuvan tekemiseen.