Saksan demokraattinen tasavalta, DDR, oli olemassa 41 vuoden ajan (1949–1990), kun liittoutuneet toisen maailmansodan jälkeen jakoivat Saksan. DDR muodostettiin Neuvostoliiton miehitysalueelle, ja se tunnusti ideologianaan marxismi-leninismiä. Tämän ”demokraattisen” ja ”vapaan” valtion piti olla työläisen sosialistinen unelma, mutta niinpä vain monet sen kansalaiset unelmoivat loikkaavansa länteen. Tämän estämiseksi DDR:ssä toimi tehokas ja koko yhteiskunnan läpitunkema tiedustelu- ja turvallisuusorganisaatio Stasi sekä jopa tappamiseen valmis rajavalvonta.
Vuonna 1979, kun riemukas valtio on valmistautumassa 30-vuotisjuhliinsa, eteläisessä pienessä Pößneckin kaupungissa kaksi perhettä on vakaasti päättänyt siirtyä lännen puolelle, lähellä Baijerin rajaa kun asuvat. Ajatuksena on valmistaa kuumailmapallo, kohota riittävän korkealle ja antaa sopivan pohjoistuulen tehdä työt.
Loikkausyritys paljastuu viranomaisille, ja sitä tutkimaan asetetaan tiukka everstiluutnantti Seidel (Thomas Kretschmann). Käy ilmeiseksi, että Stasi ei tule luovuttamaan metsästyksessä ja on vain ajan kysymys milloin yksi tuon ajan tehokkaimmista tiedusteluorganisaatioista pääsee perheiden jäljille. Perääntyminen ei ole enää vaihtoehto, ja niinpä on keksittävä uusi tapa päästä pois tuosta suuresta avovankilasta.
Ostalgie eli Itä-Saksan aikaan sijoittuva nostalgia alkoi nostaa päätään jo 1990-luvun alussa, kun Saksojen yhdistyminen ei avannutkaan taivaiden portteja entisille itäsaksalaisille, ja he alkoivat muistella ”vanhoja hyviä” aikojaan kaiholla. Lännessä se on uteliaisuutta elämään ns. rautaesiripun takana. Elokuvan puolella Leander Haußmannin ohjaama Aurinkokuja (1999) ja Wolfgang Beckerin Good Bye, Lenin! (2003) olivat ensimmäisiä noista ajoista kertovia elokuvia. Pako muurin takaa on suoraa jatkumoa niille ja muille aihetta käsitteleville elokuville ja tv-sarjoille.
Tarina perustuu tositapahtumiin ja on aiheeltaan kiinnostava. Siihen on saatu kudottua hienosti ajankuvaa ja loikkausyrityksen tuomaa jännitystä. Elokuva etenee hyvin, mutta hieman päälle kahden tunnin kestosta olisi voinut nipistää tiiviimmän teoksen. Toisaalta hahmot jäävät monilta osin turhan pintapuolisiksi, joten formaattina minisarja olisi ehkä ollut osuvampi ja syvempi. Silloin henkilöihin olisi voinut kiintyä paremmin ja tarina olisi ollut monipuolisempi. Näyttelijät ovat osaavia ja tekevät takuuvarmaa työtä.