Isoa joukkoa mitä vaarallisimpia rikollisia ollaan siirtämässä Filippiineiltä Manilasta Etelä-Koreaan. Koska terroristi-isku keskeyttää lentoteitse suunnitellun operaation, päätetään siirto toteuttaa isolla rahtilaivalla. Maallikko saattaisi ihmetellä, miten laivamatkan sabotointi muka olisi yhtään sen vaikeampaa kuin lentokuljetuksen.
Kun toiminta käynnistyy, syy on kuitenkin päivänselvä: kauemmin kestävä purjehdus mahdollistaa kaikkea ikävää ja iso laiva puolestaan tarjoaa mitä erilaisimpia ympäristöjä tapella ja hiiviskellä. Lisäksi laivan uumeniin on helpompi kätkeä mitä moninaisimpia salaisuuksia kuin lentokoneen rajalliseen ruumatilaan.
Sinänsä Project Wolf Huntingin yksinkertainen idea on suorastaan nerokasta b-elokuvaa. Todella, todella pahat pahikset vapautuvat ja ryhtyvät veriseen taistoon pian alivoimaista virkavallan edustusta vastaan. Näiden osapuolien listiessä toisiaan laivan ruumassa virkoaa jotain vielä pelottavampaa, joka ilomielin liittyy repimään kappaleiksi kummankin osapuolen edustajia.
Elokuvan ongelma on, että se sekoittaa tekoveren paineroiskuttelun jännitykseksi. Hahmoja on aivan liian paljon, ja kaikilla tuntuu olevan merkittävä taustatarina tai oma osansa salaisuuksia. Katsoja pinnistelee yrittäessään miettiä, kuka heistä on tarinan varsinainen päähenkilö. Kun sisäkkäisiä juonia ja petoksia sisältävä tarina alkaa lähestyä loppuaan, on kuitenkin selvää, että mikä tahansa panostus 99 prosenttiin hahmoista on ollut turhaa, kun heitä kaavitaan laivan käytäviltä.
Kaksituntinen, lähes yhtä jaksoinen roiskuttelu paljastuu käytännössä vasta varsinaisen tarinan pohjustukseksi. Mikä harmillisinta, matkan varrelle jääneiden poliisien ja konnien joukossa oli monta huomattavasti kiinnostavampaa tapausta kuin tekijöiden vaalima pääpaha, jota jatkossa lienee tarkoitus lähteä metsästämään.
Sinänsähän kauhufanin on turha nillittää, kun maahan kerrankin saapuu itsetarkoitukselliseen verenvuodatukseen keskittyvä tapaus. Mutta esimerkiksi jokin aika sitten nähty The Sadness sai aidosti välittämään hahmoistaan ja väkivallan tuntumaan vatsanpohjassa.
Jouni Vikman