Puutarhajuhlat

GENRE , ENSI-ILTA 22.03.2019 TÄHDET

Agnès Jaouin ja Jean-Pierre Bacrin viides yhteinen elokuva ei ehkä nouse heidän parhaimpiensa joukkoon, mutta se herää eloon aina kun he jakavat valkokangasaikaa.

Näyttelijät Agnès Jaoui ja Jean-Pierre Bacri ovat kirjoittaneet yhdessä yhdeksän käsikirjoitusta, joista Jaoui on ohjannut viisi. Ensimmäinen oli vuoden 2000 Kukin makunsa mukaan, joka on edelleen heidän isoin menestyksensä. Sille satoi César-ehdokkuuksia ja se sai Oscar-ehdokkuuden.

Puutarhajuhlat jakaa sen dna:n: taipumuksen dialogipainotteisille kohtaamisille, älyköt pulassa ja eri asteisesti onnistuvat romanttiset kiemurat, jotka ansaitsivat vertailuja Woody Alleniin jo kauan sitten. Kuinka ollakaan: Jaoui on nimennyt Manhattanin kaikkien aikojen suosikkielokuvakseen.

Viime aikoina maineensa menettäneen amerikkalaisauteurin tavoin kaksikon viimeisimmät teokset ovat alkaneet osoittaa väsymisen merkkejä – vaikka he eivät Woodyn tavoin ole koskaan uskaltautuneet yrittämäänkään elokuvaa vuodessa. Heidän muuten täysin mainion uutuutensa ongelma on, että se tuntuu liian tutulta.

Huolimatta puheista uusista haasteista ärsyttävän Biggistar-tubettajan edustamasta maailmasta, joka ei koskaan kytkeydy verkosta, hahmot ovat yhtä tuttuja kuin heidän keskustelunsa. Lopputuloksena on mukavaa vaikkakin hieman unohdettavaa viihdettä etuoikeutettujen ihmisten kuin tätä nykyä vähemmän suositun tv-juontaja Castron (Bacri) ja hänen ex-puolisonsa Hélènen (Jaoui) tavatessa miehen tuottajan ja naisen siskon tupaantuliaisissa ylellisessä maalaiskartanossa.

Tarina on häpeilemättömän poliittinen eri (tulo)luokista tulevien ihmisten navigoidessa aina hieman onnekkaampien joukossa tai yrittäessä selvittää paikkaansa nokkimisjärjestyksessä – vaikka pitäisi kysyä jokaiselta vieraalta tämän ajamasta autosta. ”Jos ei ole parikymppisenä liberaali, on sydämetön. Jos ei ole nelikymppisenä konservatiivi, on aivoton”, summaa yksi hahmoista. Tietyssä vaiheessa elämää on parempi tietää mihin leiriin kuuluu.

Vaikka syvälle ei ehkä porauduta, ainakin tarjolla on tiettyä hauskuutta, erityisesti Jaouin ja Bacrin saapuessa paikalle. Entinen pariskunta esittää entistä pariskuntaa, joka ei niinkään ole ajautunut erilleen kuin muuttuneet niin etäisiksi toisilleen, että heidän kohtaamisensa ovat häkeltyneitä. Toinen on kyyninen, toinen idealistinen, mutta molemmat teeskentelevät – kuten kaikki muutkin. Syyt ovat moninaiset, mutta paljastumisen pelko on kouriintuntuvaa, vaikka kyseessä olisi vain vetäytyvä hiusraja. Sellaisesta kertoo Castron tyttären uusi romaani, joka tuntuu kirjoitetulta vain potkimaan vanhempia persuuksille.

Hahmot ovat ajautuneet tilaa, jossa yksityisyyttä ei enää ole tai sitä ei kaivatakaan. Huomio ja seuraajat ovat uutta valuuttaa halusi sitä tai ei, ja Castrokin on joutumassa nuoremman ja hotimman syrjäyttämäksi. Ironista sinänsä, sillä miehellä ei ole aikomustakaan tapailla itsensä ikäisiä naisia.

Ranskalaisen porvariston hillitty charmi yrittää sopeutua uusiin, nuoriin tulokkaisiin, jotka ovat hip ja hop – ja epäonnistuu surkeasti. Siksi onkin sääli, että huolimatta upeista puitteista Jaouin ja Bacrin tarjoilema kattaus on hieman haalea.