Neljäs lastenkirjasarja Risto Räppääjään perustuva elokuva on ensimmäinen, joka ei ole Mari Rantasilan ohjaama. Tilalla on Timo Koivusalo, joka tuo aikaisemmin niin pirteään elokuvasarjaan setämäistä jäyhyyttä.
Risto Räppääjä (Samuel Shipway) viettää kesää äitinsä (Minttu Mustakallio), Nellin (Sanni Paatso) ja äksyn Elvi-tädin (Riitta Havukainen) kanssa. Elvi saa päähänsä, että Risto kaipaa elämäänsä isähahmoa, joka opettaisi Ristolle miehisiä asioita ja kuria. Lehti-ilmoitukseen vastaa joukko värikkäitä isähahmoehdokkaita, kuten iäkäs tapajäärä, sumopainija, taidemaalari ja hevikitaristi. Nellin avustuksella Risto sabotoi ehdokkaiden mahdollisuudet. Samanaikaisesti Lennart (Vesa Vierikko) tuskailee näkymättömyyttään. Hän kokee jo olevansa Riston todellinen isähahmo, mutta Riston äiti ei ymmärrä vinkkauksia. Lennart hakee pestiä valeasussa. Valhe paisuu, ja Lennart joutuu ottamaan mukaan yhä uusia roolihahmoja, kunnes kuvio äityy kovin monimutkaiseksi.
Paras puoli sarjan edellisessä osassa, Risto Räppääjä ja viileässä Venlassa oli yleisen pirteyden, hienojen musikaalikohtausten ja hyvien roolisuoritusten lisäksi se, kuinka taidolla elokuva kertoi lapsuuden lopun ja teini-iän kynnyksellä horjumisesta. Nelli sai vanhemman kaverin ja unohti Riston ja lapsellisuudet kokonaan.
Liukas Lennart keskittyy nimenmukaisesti Vesa Vierikon hahmoon. Toki Vierikko suoriutuu kunnialla ja repii esittämistään hömelöistä kulttuuristereotyypeistä hyviä nauruja. Ja onhan elokuva nimetty hahmon mukaan, joten mitä ongelmia Vierikko-keskeisyydessä sitten on?
Ongelmia on kaksi. Ensimmäinen on se, että Ristolle ja Nellille ei jää elokuvaan mitään mielekästä tekemistä. Risto avustaa Lennartia, ja Nelli avustaa Ristoa tämän juonissa ja kulkee matkassa juttuseurana. On ällistyttävää, kuinka edelliselokuvassa niin hyvin kirjoitetun Nellin annetaan olla olemassa ainoastaan kontekstissa Ristoon. Nellille yritetään lisätä oma sivujuoni kadonneen pehmolelun myötä, mutta senkään funktio ei ole paria visuaalista vitsiä ja ajantäytettä kummoisempi. On sääli nuorten näyttelijöiden kannalta, että heidät sysätään konkareiden varjoon.
Toinen ongelma on se, että Lennart-juonessa ei ole mitään puhuttelevaa sisältöä, ei lapsille eikä aikuisille. Teemaa isähahmoista tutkitaan muutamassa satunnaisesti ripotellussa kohtauksessa, joissa Lennart ja Risto puhuvat siitä, millainen hyvä isähahmo olisi. Kaikki tarkempi tutkinta kuitenkin unohtuu lopussa, joka on juonivetoista ja vaikeatajuista farssia, jossa muilla hahmoilla kuin Lennartilla ei ole mitään tekemistä. Mukana on pari yllättävää ja toimivaa vitsiä, mutta lopun innottomuutta kuvastaa tahattoman tarkasti lyhyt pikakelausvitsi. Koivusalokin tunnistaa ilman käänteitä etenevän juonen muuttuneen pitkästyttäväksi, ja elokuva ehtii puuduttaa alle puolitoistatuntisesta kestosta huolimatta.