Rocketman

/ GENRE , , ENSI-ILTA 29.05.2019 TÄHDET

Rocketman on fantastinen, tyylilajissaan rohkea ja kokeileva mestariteos, joka tarjoaa harvinaisen näkökulman siitä kuinka elokuvan aihe itse kokee elämänsä huippuvuodet.

Elokuva aina kaikkien aikojen myydyimpien muusikkojen joukkoon sijoittuvasta, Oscar-palkitusta Elton Johnista on ollut tekeillä jo lähes kaksi vuosikymmentä, mutta vasta nyt mittava produktio on saatu päätökseen. Hyvää kannatti odottaa, sillä Rocketman on fantastinen, tyylilajissaan rohkea ja kokeileva mestariteos.

Jos musiikkielämäkertaa ajattelee genrenä, se on jumahtanut viime vuosikymmenenä paikalleen. The Doors (1991) onnistui välittämään yhtyeestä ja sen nokkamiehestä Jim Morrisonista heidän itsensä näköisen lopputuloksen. 2000-luvulla nähtiin muun muassa Ray (2004), Walk the Line (2005) ja I’m Not There (2007), jotka olivat hyvinkin onnistuneita ja artistiensa näköisiä elokuvia.

Viime vuoden suurin hitti Bohemian Rhapsody ylitti kaikki odotukset lippukassoilla ja pidin itsekin elokuvasta valtavasti. Vaikka näiden kahden elokuvan vertailu onkin ehkä pöhköä, niin Rocketmania katsoessani huomasin konkreettisesti mitä Queenin ja Freddie Mercuryn tarinasta puuttui. Bohemian Rhapsody oli hieno saavutus, mutta elokuvataiteellisesti se saattaa vaikuttaa hieman hengettömältä tuotteelta, vailla rohkeutta ja omaperäisyyttä.

Siinä missä Freddie pitää valtavat juhlat kartanossaan täynnä vähäpukeista juhlakansaa sampanjalasit käsissään, Rocketman valitsee rohkeamman tien osoittaen mahdollisesti sen realistisemman kuvan multimiljonäärin rocktähden elämästä. Rocketman olisi voinut helposti vetää kaiken vielä överimmäksi, mutta ehkä suuret studiot eivät vielä ole valmiita siihen.

Elton on tahtonsa mukaisesti kuvattu elokuvassa kaunistelematta pikkumaiseksi diivaksi ja kokaiinihuuruiseksi alkoholistiksi, jonka priorieetit elämässä vääristyvät sitä mukaan kun esiintymisasut karkaavat auttamattomasti käsistä. Kaiken itsekeskeisyyden ja vauhdin alla on kuitenkin vain ujo ja tunne-elämässään äärimmäisen epävarma ihminen, joka ei koskaan kokenut vanhempiensa rakkautta tai hyväksyntää.

Henkisen elämänsä kolhuista huolimatta hän oli poikkeuksellisen lahjakas lauluntekijä ja virtuoosimainen pianisti jo nuoresta saakka. Your Song ja lukuisat muut kulta-ajan hitit syntyivät vain parissakymmenessä minuutissa hänen lähes koko uransa sanoittaneen Bernie Taupinin tekstien pohjalta.

Taron Egerton tekee rikkaan ja elekieleltään autenttisen roolin räiskyvässä pääroolissa, eikä se voi jäädä keneltäkään elokuvan katsojalta huomaamatta. Suun mutristeluista lähtien Egerton on vanginnut esikuvansa. Hän on tyylipuhdas Elton tuoden lopputulokseen paljon muutakin kuin pelkän lauluäänensä ja komeat tulkintansa.

Hänen varjoonsa ei missään tapauksessa jää Bernien roolia yhtä suurella intensiteetillä työstävä Jamie Bell, joka niin ikään on tavoittanut vaiteliaalta ja monilta osin Eltonin vastakohdalta vaikuttavan tarinankertojan sydämen. Yhtä lailla Richard Madden loistaa manageri-rakastaja John Reidin roolissa, vaikka ulkoisesti Madden ja Reid eivät voisi olla kauempana toisistaan.

Rocketman osoittaa jo alkumetreillä mistä on kysymys: kronologia ja vuosiluvut menettävät merkityksensä Lee Hallin loistavasti kehystämässä käsikirjoituksessa ja Dexter Fletcherin näkemyksellisesti ohjaamassa musikaalissa. Musiikin raikkaasta tuotannosta ja räätälöinnistä vastaa The Beatles -tuottajalegendan poika Giles Martin, joka on onnistunut kaivamaan laulujen ytimen esiin uudella tavalla.

Elokuva on tyylillisesti kuin yhdistelmä rockelämäkertaa ja Baz Luhrmannin idearikasta musikaalia Moulin Rouge! (2001). Laulut tulevat siinä järjestyksessä elokuvaa mihin ne sopivat, kuten myös tietyt käännekohdat muusikkolegendan elämässä. Fantasiamusikaali lähtökohtana antaa elokuvailmaisulle vapautta ollen katsojalle samalla heti kättelyssä rehellinen.

Teoksen näkökulma on tuore, sillä se on vahvasti päähenkilön itsensä. Rocketman on Eltonin omien lasien läpi kuvattu kertaus elämästään niin kuin hän sen itse koki. Se jos mikä on uusi näkökulma, joka antaa vahvan selityksen esimerkiksi sille miksi koko huumehuuruinen 80-luku tuntuu typistyvän korkeintaan muutamaan vuoteen elokuvan aikajanalla.

Kuten Elton John itse totesi elokuvasta The Observer -lehdelle: ”On ilmeistä ettei kaikki ole totta, mutta se on totuus”.