Kotiväkivalta on eräs vaikeimmista aiheista tuoda uskottavasti valkokankaalle. Elokuvien ensisijainen tarkoitus on paljastaa jotain maailmasta, jossa elämme, mutta myös viihdyttää katsojaa. Kuinka siis tehdä elokuva vakavasta aiheesta, joka koskettaa miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa, ja vieläpä niin, että se ei tunnu katsojasta aiheen vähättelyltä?
Monet ovat yrittäneet ja monet ovat myös epäonnistuneet. Aihe tuntuu olevan suosiossa b-luokan trillereiden ja melodraamojen keskuudessa, mutta viime vuosina esimerkiksi The Invisible Man ja I, Tonya ovat tuoneet puolison aiheuttaman väkivallan esille vakavasti ja hyvällä maulla.
Phyllida Lloyd, joka tunnetaan muun muassa elokuvien Mamma Mia! ja Rautarouva ohjaajana, tarttuu nyt Clare Dunnen ja Malcolm Campbellin kirjoittamaan tarinaan äidistä, joka taistelee paremman elämän puolesta.
Elokuva alkaa hauskalla ja sydäntä lämmittävällä kohtauksella, jossa Sandra (Dunne) ja hänen kaksi nuorta lastaan bailaavat keittiössä Sian musiikin tahdissa. Hauskanpito loppuu, kun Sandran puoliso palaa kotiin ja pahoinpitelee Sandraa brutaalisti lasten edessä. Lapsista vanhempi juoksee lähikauppaan hälyttämään apua. Tästä alkaa Sandran väsyttävä ja näennäisesti loputon matka kohti parempaa elämää.
Elokuva keskittyy erityisesti Irlannin asuntokriisiin ja sen vaikutuksiin yksilön näkökulmasta. Sandra joutuu elämään hotellissa lastensa kanssa, mutta joutuu luikkimaan huoneeseensa takaovesta, sillä hotellin johto ei halua maksavien vieraiden näkevän nuhjuista Sandraa, jonka käsi on paketissa pahoinpitelyn jäljiltä. Sandra kärsii myös jatkuvista ja rajuista paniikkikohtauksista, jotka on kuvattu realistisesti ja kaunistelematta. Kekseliäänä ja neuvokkaana äitinä Sandra löytää kuitenkin ratkaisun pulmaansa; jos hänelle ei voida järjestää sopivaa asuntoa, hän rakentaa sellaisen itse.
Elokuvan juoni on riippuvainen täysin vieraiden ihmisten höveliydestä. Sandran suunnitelma rakentaa oma pieni mökki onnistuu vain, koska rikas Peggy, jonka kämppää Sandra siivoaa säännöllisesti, lahjoittaa Sandralle pienen läntin maata ja yrmeä rakennusmies Aido lupaa auttaa itse rakentamisessa. Mikäli katsoja pystyy hyväksymään nämä kätevät juonenkäänteet, on Sama nainen erittäinkin koskettava elokuva.
Dunne on suorastaan loistava Sandran roolissa. Vaikka Sama nainen uhkaa useasti livetä melodraaman puolelle, Dunne ei koskaan vedä rooliaan yli tai tee Sandrasta hysteerista uhria. Dunne tuo Sandran rooliin hiljaista raivoa ja lannistamattomuutta, joka kantaa elokuvaa silloinkin, kun käsikirjoitus ja Lloydin ohjaus eivät ole tarpeeksi vankkoja. Myös Ian Lloyd Anderson Sandran ex-puoliso Garyna on hyytävän aito kaikessa kammottavuudessaan.
Gary ei kuitenkaan ole elokuvan roisto, vaan se kunnia kuuluu Irlannin asuntokriisille ja käsittämättömälle järjestelmälle, joka sallii Sandran kaltaisten yksilöiden ja perheiden jäävän tyhjän päälle, kun heidän elämänsä on jo valmiiksi hajoamassa käsiin.
Vaikka Sama nainen onkin erittäin koskettava ja sisältää paljon erinomaisia ja aitoja havaintoja kotiväkivallan alta pakenemisesta, Lloyd tekee myös muutamia täysin pöhköjä valintoja kameran takana. Sian musiikkia kuullaan elokuvassa paljon, mutta se viedään hieman liian pitkälle ja elokuvan keskivaiheilla nähdään hieman huvittava montaasi Titanium-biisiin sovitettuna, joka saa elokuvan tuntumaan enemmän musiikkivideolta kuin Lloydin kaltaisen menestyneen ja kokeneen ohjaajan elokuvalta.
Elokuvan paras kohtaus tapahtuu loppupuolella, kun Gary yrittää haastaa Sandran oikeuteen ja viedä lapset häneltä. Vaikka Sama nainen on ajoittain hyvinkin manipuloiva elokuva, joka yrittää puristaa kyyneleitä katsojasta, se onnistuu myös kohahduttamaan emotionaalisella rehellisyydellään. Clare vaatii tuomaria, kuten myös elokuvateatterin penkissä istuvia katsojia, kysymään parempia kysymyksiä väkivallan uhreilta. Lloyd ja käsikirjoittajat Dunne ja Campbell tuovat esille lakijärjestelmän ja koko koneiston järjettömyyden teeskentelemättä.
Kokonaisuutena Sama nainen on epätasainen, mutta myös kaunis ja liikuttava kuvaus ei vain yhden naisen talon rakennusprojektista mutta myös ystävyydestä ja äitiydestä. Elokuva näyttää kuinka vaikeaa ja uuvuttavaa väkivaltaisesta suhteesta lähteminen pahimmillaan voi olla, mutta myös kuinka vahvoja ovat naiset, jotka niin tekevät.
Maria Lättilä