Kohteliaisuus on tekopyhyyden hyväksytyin muoto, sanoi Ambrose Bierce aikanaan. Christian Tafdrupin elokuvassa Speak No Evil näin todellakin on, ja skandinaavinen kohteliaisuus johtaa karmeisiin tapahtumiin.
Bjørn (Morten Burian) ja Louise (Sidsel Siem Koch) ovat perhelomalla Toskanan auringon alla, kun he tapaavat hurmaavan alankomaalaisen pariskunnan. Patrick (Fedja van Huêt) ja Karin (Karina Smulders) kutsuvat Bjørnin ja Louisen vierailemaan heidän luokseen ja kuten pariskunnan ystävät vihjaavat, olisi epäkohteliasta kieltäytyä.
Bjørn ja Louise pakkaavat auton ja hurauttavat naapurimaahan lomalle, joka kuitenkin saa epämiellyttäviä käänteitä. Patrick ja Karin ovat näennäisen kohteliaita, kuten myös Bjørn ja Louise. Patrick ystävällisesti vaatii, että Louise maistaa grillattua lihaa, tietäen että Louise on kasvissyöjä, mutta Louise on liian kohtelias kieltäytyäkseen. Bjørnin ja Louisen loma käy hetki hetkeltä epämiellyttävämmäksi, mutta pariskunta ei uskalla lähteäkään. Eiväthän he voi olla niin epäkohteliaita.
Christian Tafdrupin elokuva sekoittaa kauhua ja komediaa sulavasti ja menestyksekkäästi. Elokuvan ensimmäinen puolisko on suorastaan hulvaton, mutta elokuvan hauskan ulkokuoren alla sykkii erittäin synkkä sydän. Tafdrup kuljettaa mestarillisesti tarinaa ja rakentaa ahdistavaa tunnelmaa, joka tuntuu lähes tukahduttavalta elokuvan loppumetreillä.
Patrickilla ja Karinilla on myös poika, joka tuskin puhuu. Patrick selittää että Abel on syntynyt ilman kieltä, mikä vaikeuttaa pojan kommunikointia. Abel tuntuu ajoittain mitättömältä lisäykseltä juonen osalta, mutta mykkä, alakuloinen poika on sopivan mystinen ja pelottava lisä kohtauksiin.
Speak No Evil on elokuva, jota on vaikea kuvailla spoilaamatta mitään. Tämähän on jo klisee, mutta elokuva kannattaa katsoa tietämättä siitä mitään, sillä sen loppuratkaisu on huikea ja yllättävä. Vaikka Speak No Evil ei olekaan suoranaisesti kauhuelokuva samalla tavalla kuin vaikka The Black Phone tai It, on se siltikin eräs vuoden pelottavimmista elokuvista.
Ehkä Speak No Evilin taika piilee sen samastuttavuudessa. On helppo tunnistaa itsensä Bjørnissa ja Louisessa, olemmehan itsekin hieman liian kohteliaita. Sosiaalisessa mediassa levisi muutama kuukausi sitten tarinoita siitä, kuinka Pohjoismaissa vieraita lapsia ei kutsuta ruokapöytään, ja sitä kauhisteltiin oikein olan takaa muissa maissa. Kyseessähän on hyvin kärjistetty eikä välttämättä täysin todenmukainen fakta Pohjoismaista, mutta kohteliaisuus ja tavat ovat omaa luokkaansa niin Suomessa kuin naapureissamme Ruotsissa, Norjassa sekä Tanskassa. Ja juuri näihin tapoihin ja kulttuuriin Speak No Evil pureutuu herkullisesti .
Juuri siksi Speak No Evil onkin niin hurja katselukokemus. Se toimii tavallaan varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka usein emme osaa puolustaa itseämme ja arvojamme kohteliaisuuden nimissä, mutta se on myös sysimusta komedia ja erittäin hauska sellainen.
Elokuvan roolisuoritukset ovat ensiluokkaisia. Erityisesti Morten Burian ja Sidsel Siem Koch ovat huippuvedossa elokuvan niin sanottujen uhrien rooleissa. Patrick ja Louise vaihtavat usein tietäviä katseita, ja molemmat ovat selkeästi epämukavassa asemassa, mutta kumpikaan ei uskalla sanoa mitään.
Samoin Fedja van Huêt ja Karina Smulders ovat kylmäävän kammottavia. Heidän teennäinen ystävällisyys on yhtä viihdyttävää kuin se on karmivaakin. Tafdrup on kirjoittanut elokuvan yhdessä Mads Tafdrupin kanssa ja käsikirjoitus onkin erittäin nokkela ja terävä. Elokuva myös käyttää hyväkseen pariskuntien kielimuuria; Bjørn ja Louise pystyvät puhumaan salassa tanskaksi mutta sama pätee myös hollantilaisiin Patrickiin ja Kariniin.
Elokuvan viimeinen puolituntinen on piinaavan jännittävä ja julma. Koska elokuvan ensimmäinen tunti on ollut niin tiukka ja tiivis, on elokuvan loppu lähes sietämätön kaikessa jännittävyydessään. Kauhuelokuvissa nähdään usein verta ja suolenpätkiä, mutta Tafdrupin elokuvaa on ajoittain vaikea katsoa. Speak No Evil onkin vuoden kauhistuttavin ja upein kauhutuotos.
Maria Lättilä