Chris Gorakin ohjaama The Darkest Hour asettuu osaksi invaasioelokuvien pitkää jatkumoa visiolla, joka uudistaa genren kuvastoa vain marginaalisesti. Muukalaiset ovat tällä kertaa näkymättöminä haahuilevia entiteettejä, jotka kontaktin saatuaan hajottavat ihmisen molekyyleiksi. Tapahtumapaikka on Moskova, mutta muuten filmi ei amerikkalaisen tieteistoiminnan arkkityypistä juuri poikkea.
Sean (Emile Hirsch) ja Ben (Max Minghella) matkustavat Venäjälle hieromaan kauppoja kehittämänsä sosiaalisen median sovellutuksen tiimoilta. Kyseessä on sivusto, jonka kautta käyttäjät pystyvät suosittelemaan kunkin kylän kuumimpia menomestoja ja jakamaan reaaliaikaisesti kokemuksiaan. Perillä Moskovassa odottaa kuitenkin ikävä yllätys, kun ruotsalainen nilkki Skyler (Joel Kinnaman) on varastanut kaverusten liikeidean ja yrittää lyödä sillä rahoiksi.
Kaksikko purkaa turhautumistaan paikallisella klubilla, kun taivaalta alkaa sadella mystisiä valopalloja. Maan pinnalla ne muuttuvat näkymättömiksi ja ryhtyvät harventamaan kadulle ihmettelemään kokoontunutta ihmislaumaa. Sean ja Ben onnistuvat telkeämään itsensä klubin takahuoneeseen, seuranaan Skyler sekä amerikkalainen Natalie (Olivia Thirlby) ja tämän aussikaveri Anne (Rachael Taylor).
Viikon piilottelun jälkeen nuoret uskaltautuvat ulos ja kohtaavat karun näyn, kun vilkas metropoli on harventunut aavekaupungiksi. Autioita katuja vaeltavat yhä näkymättömät muukalaiset, joiden liikkeistä saadaan viitteitä hehkulamppuja ja varashälyttimiä vahdaten – otukset kun reagoivat sähkövaraukseen.
Ensimmäinen näytös ei lupaile suuria, mutta sen jälkeen filmi lähtee varsinaiseen mahalaskuun. Nuoret, joiden väliltä ei löydy kemian hippustakaan, juoksentelevat autiotuvasta toiseen näkymättömän uhan jahtaamina. Jossain vaiheessa kuvioon astuvat otusten taajuuteen tarttuvat mikroläjäyttimet – tai jotain – joilla niiden suojakilpi on mahdollista murtaa, sekä venäläiset, tyhmänylpeästi kotiseutujaan puolustavat siviilisotilaat.
Tuottajana mainittu venäläisen tieteiselokuvan kultasormi Timur Bekmambetov ei tällä kertaa takaa edes tyydyttävää vauhtiestetiikkaa. The Darkest Hour on harmaa ja puistattavan ankea, eikä ohjaaja Gorak saa vauhdikkaimpiinkaan jaksoihin minkäänlaista imua.
Elokuvan ryppyotsaisuus tuntuu huonolta vitsiltä. Huumoria ei ole, paitsi hahmojen suihin huonosti sopivina genrelatteuksina. Sitä kuitenkin kaipaisi kipeästi, sillä draama ei toimi lainkaan. Yksi keskeisistä hahmoista tekee ensimmäisessä näytöksessä huonoja päätöksiä, joita hän myöhemmin tulee katumaan. Demonien kanssa kamppailu kuitenkin sivuutetaan lyhyellä kohtauksella ja potentiaalisen kompleksi hahmo sysätään heti tämän jälkeen sivuun.
Viimeiset kuvat kääntävät kokonaisuuden lopullisesti farssiksi. Moskova muuttuu nuorille painajaiseksi, mutta ikävistä matkakokemuksista huolimatta yleissävy on sovitteleva: paikalliset sotilaat ovatkin selkäranka suorassa taistelevia arjen sankareita. Tästä ei puutu kuin jännitteet purkava suudelma ja karautus auringonlaskuun. Eikä lopulta niitäkään.
The Darkest Hour -elokuvan traileri
Filmtrailer.com