The Favourite

/ / GENRE , ENSI-ILTA 08.02.2019 TÄHDET

Muutaman hapuilevan yrityksen jälkeen Kreikan oudon aallon Yorgos Lanthimos ottaa ensimmäiset kunnon askeleensa A-listalle, todennäköisesti pysyäkseen.

 

Suureen suosioon Venetsian ensi-illassaan nousseesta, noloimpia koskaan kuulemiani mieskikatuksia kirvoittaneesta The Favouritesta voi sanoa: Se on näyttävä, vähän tunnettuihin historiallisiin tosiasioihin pohjautuva ja välittömästi tunnistettavilla tähdillä varustettu aikakausidraama, jonka paras mahdollinen tekijätiimi on varmistanut joka ikisen yksityiskohdan olevan kohdallaan. Mitä The Favouritesta ei voi sanoa: Se on tavanomainen näyttävä, vähän tunnettuihin historiallisiin tosiasioihin pohjautuva ja välittömästi tunnistettavilla tähdillä varustettu aikakausidraama, jonka paras mahdollinen tekijätiimi on varmistanut joka ikisen yksityiskohdan olevan kohdallaan.

Se voi näyttää olevan hahmojensa tavoin täydellisesti korsettiensa sitoma, mutta katsoja voi olla vakuuttunut siitä, että uhkeiden kangaskerrosten välissä on siellä täällä likaisia sukkia. Juuri se tekee elokuvasta niin ilahduttavan, jatkuvia ”siis mitä hän juuri sanoi?!” -reaktioita herättävän tapauksen.

The Favouriten sanotaan perustuvan melko epätavalliseen (oletettuun) lemmenkolmioon kuningatar Annen hovissa. Kuningattaren (Olivia Colman) ohella siihen liittyvät hänen pääneuvonantajansa lady Sarah Churchill (Rachel Weisz) ja tämän tyrmäävä nuori serkku Abigail Masham (Emma Stone). Deborah Davisin ja Tony McNamaran todella lennokas käsikirjoitus ei kuitenkaan ole mikään kunnioittava katselmus naispuoliseen monarkiaan – vaikka nykytrendit huomioon ottaen se olisi yhtä hyvin voinut olla.

Kruunupää on kiinnostuneempi masennuksen vallassa kakun ahtamisesta ja eläinkilpailujen valvomisesta (eläköön valtakunnan nopein ankka!) kuin yhä ongelmallisemmasta sodasta Ranskan kanssa ja sisäpoliittisesta sapelinkalistelusta. On kuin Rouva varapresidentin luojan Armando Iannuccin näkemystä 1700-luvusta olisi maustettu niin runsaalla hävyttömyyksien viljelyllä, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin vain hiljaa hyväksyä ne.

Vaikka The Favourite on kieltämättä ratkiriemukas ja ihmisiä nimitellään niin usein ja rivosti. että sukupuolitautien kihinän melkein kuulee tarinan edetessä, se on myös erittäin hyvä elokuva. Niin hyvä, että on suorastaan kateellinen näyttelijättärille, jotka saavat kieriskellä mudassa, ampua kyyhkysiä ja tulla toistuvasti peruukkipäisten miesten nöyryyttämiksi.

He nimittäin vain ravistelevat moiset harteiltaan, vähän kuin Claudia Cardinale, joka kuuluisasti totesi Huuliharppukostajassa: ”Tarvitsen vain ammeellisen kiehuvan kuumaa vettä ja olen entiselläni – vain yksi likainen muisto enemmän.” Rankkaa? Voi kyllä. Elokuva toki kertoo naisista, mutta sitä ei ole tarkoitettu heikkohermoisille.

Yorgos Lanthimosilla on aina ollut omintakeinen, hieman totuttelemista vaativa huumorintajunsa ja terve taipumus altistaa näyttelijänsä erinäisille nöyryytyksille valkokankaalla, mutta nyt hän on viimeinkin iskenyt kultasuoneen. Hän ei enää vain yritä tehdä omia elokuviaan uusiksi englannin kielellä, ja vaikka The Favourite ei ehkä enää ole art house -materiaalia, se on edelleen nerokkaan outo rääväsuisine sankarittarineen seksuaalissävytteisen jutustelun soljuessa villinä, vapaana ja erittäin epäkorrektina.

The Favourite on kaupallista, arvokasta elokuvantekemistä, jota ei kuitenkaan voisi kuvitella Hollywoodiin, jossa pelätään liiaksi kaikkia etikettirikkeitä ja varmasti ainakin puhetta ruumiinaukoista, joihin on tungettu muuta kuin ruokaa. The Favourite on harvinainen tapaus, jossa jo asemansa vakiinnuttanut elokuvantekijä syleilee uutta asemaansa budjettien – ja rajoitusten – kasvaessa huomattavasti. Lanthimos ei täysin luovu siitä, mikä teki hänestä erikoistapauksen, mutta samalla hän kehittyy hieman tekijänä.

Juuri siksi The Favourite saattaa olla visuaalisesti hyvinkin leikkisä, mutta se ei koskaan pelleile tarinansa kustannuksella kaikkien kokeellisuuksien upotessa saumattomasti hulluihin sattumuksiin. Mitä tulee pääosakolmikkoon, on mahdotonta kuvailla heidän hahmojensa herkullisuutta. He ovat sietämättömiä ja manipuloivia, mutta he myös kantavat syviä arpia, joiden olemassaolon he pystyvät myöntämään kuin ohimennen, naama peruslukemilla.

”Ystäviäsi?” utelee Weisz melko epäonnisen Stonen saapuessa kärpästen ympäröimänä, mutta kaikesta ilkeämielisyydestä ja – jep – roimasta tomaattienheittelystä huolimatta elokuva ei hetkeäkään tunnu parodialta. Se on saavutuksena jo suoranainen ihme. Kyseessä ovat aidot tunteet, jotka on kätketty mielipahan massoihin, surullisiin tarinoihin ja lukemattomiin mainintoihin mäyristä. Kyseessä on menestys kaikilla rintamilla – vain ankkojen saadessa nokilleen.