Dome Karukoski ohjasi onnistuneesti poikakotimiljööseen sijoittuvan kasvudraaman Leena Landerin raa’an runollisen menestysromaaniin pohjalta. Näyttelijätyö on kauttaaltaan perusteltua ja hienovaraista.
Koulukoti Saaressa: paikka kadotetuille pojille. Seitsemän hurjaa, haavoittunutta nuorukaista. Jänteviä, hauraita niskoja, uhmakkaita mutta särkymiselle alttiita katseita. Poikakodin johtajan miehekäs, vähän kömpelö käsi, joka tarttuu, toruu, tarjoaa, taputtaa. Kurittaa ja lohduttaa. Ja jossain Saaren laitamilla, kenties meren tahraamilla, liukastamilla kallioilla, johtajan rouva pitkäraajaisine tyttärineen. Naisten maailma, outoudessaan houkutteleva.
Leena Landerin kansainvälistäkin huomiota keränneen Harjula-trilogian ensimmäinen osa, Tummien perhosten koti (1991), toi kirjoittajalleen Finlandia-ehdokkuuden ja nosti Landerin viimeistään ”vakavasti otettavien” kirjailijoiden joukkoon. Yli viidelletoista kielelle käännetyn romaanin elokuvaoikeudet myytiin tuoreeltaan Yhdysvaltoihin, josta Solar Films osti ne pitkien neuvottelujen jälkeen ja kovaan hintaan 2000-luvun taitteessa.
Proosaa, runoja ja näytelmiäkin kirjoittanut, tavattoman tuottelias Marko Leino (Matti, V2 – Jäätynyt enkeli, Joulutarina) tiivisti Landerin tarkkanäköisestä, raa’an runollisesta romaanista tehokkaan käsikirjoituksen, jonka kolmekymppinen tekijälupaus Dome Karukoski on nyt ohjannut onnistuneesti elokuvaksi. Tummien perhosten koti kertoo vahvan, armollisen tarinan menneisyyden kohtaamisesta ja anteeksiannosta.
Elokuva on herkästi ja perustellusti näytelty kasvudraama. Kuten kolmen vuoden takainen esikoispitkä Tyttö sinä olet tähti jo osoitti, on Karukoski lahjakas etenkin henkilöohjaajana. Tietoisesti hän on jättänyt tilaa niin aloitteleville kuin jo työssään parkkiintuneille näyttelijöille olla omanlaisiaan, tuntuvasti läsnä.
Tommi Korpela Saaren johtajan, intohimoisesti kasvattajantyöhönsä suhtautuvan Olavi Harjulan roolissa sekä perhetragedian leimaamaa Juhania näyttelevä Niilo Syväoja muodostavat elokuvan jännitteisen, karheasti liikuttavan pääparin. Muita tärkeitä, mieleen jääviä roolitöitä tekevät Pertti Sveholm Juhanin lahjakkuutensa tuhlanneena isänä, korostuneen ruumiillisesti näyttelevä Eero Milonoff poikajoukon räjähdysalttiina johtajana sekä 18-vuotias Marjut Maristo, joka näyttelee Olavin merituulenraikasta Vellamo-tytärtä.
Pini Hellstedtin kuvaus on kekseliästä olematta kikkailevaa ja tunnelmallista maalailuun sortumatta. Koska elokuva tarkentaa ihmissuhteisiin ja henkilöhahmojen tunneliikahduksiin, on perusteltua, että Saaren luontoa tuodaan esiin pikemminkin elävänä mielenmaisemana kuin vaimennettuna, idealisoituna taustatapettina.
Tummien perhosten koti korostaa kauniisti omaan totuuteen, omaan ääneen uskomisen oikeutta ja välttämättömyyttä. Juhani on vanhempiensa valheen vankina pitkään liki täysin mykistetty, mutta löytää viime hetkellä, monien kivuliaiden vaiheiden jälkeen pakottoman, sisältä ohjautuvan tavan olla. Vain muutamassa kohdassa lievään pateettisuuteen sortuva elokuva kertoo satuttavan, merkittävän ja moniulotteisen kasvutarinan, jota kukaan äänensä ja sanojensa kanssa kamppaileva ei katso vaikuttumatta.