Tuntematon sotilas

GENRE , ENSI-ILTA 27.10.2017 TÄHDET

Tarvitseeko jokainen sukupolvi uuden Tuntemattoman sotilaan, moni kysyi, kun Aku Louhimies alkoi suunnitella omaa filmatisointiaan Väinö Linnan klassikkoromaanista. Se on hyvä kysymys, mutta ainakaan Louhimies ei ole kertonut samaa vanhaa tarinaa uudestaan, vaan hän on luonut samalla uutta.

Alun perin annettiin ymmärtää, että Louhimiehen näkemys ei perustu pelkästään Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen vaan myös lyhentämättömään Sotaromaani-versioon, joka sisältää kriittisempää kommentointia sotilaskurista ja uskonnosta.

Ehkä enemmän Louhimiehen elokuvassa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, mitä hän ja käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala ovat itse lisänneet tarinaan.

Nyt mukana on aineksia, jotka Linnan tekstistä puuttuvat kokonaan. Koska eletään 2000-lukua, on sotaa käyvien miesten lisäksi nostettu esiin naishahmojen ja kotirintaman merkitystä.

Rokan vaimo Lyyti (Paula Vesala) saa enemmän tilaa kuin Linnan tekstissä ja aiemmissa elokuvissa. Myös Kariluodon ja hänen vastavihityn vaimonsa suhdetta on korostettu, ja mukana on Helsingin keskustaan sijoittuva jakso Kariluodon häistä. Louhimies on lisännyt myös arkistomateriaalia muun muassa Hitlerin vierailusta Suomessa.

Elokuvalle kertyy mittaa kolme tuntia, ja se on ehkä joillekin liikaa. Tosin ovathan aiemmatkin elokuvaversiot kestoltaan samaa luokkaa. Rauni Mollbergin vuoden 1985 Tuntemattomalla sotilaalla oli pituutta parikymmentä minuuttia enemmän.

Louhimiehen tekemät lisäykset ovat joka tapauksessa perusteltuja, ja ne tuovat Linnan tekstiin nykyaikaista perspektiiviä. Ja koska tarinassa on lisäyksiä, on ymmärrettävää, että kirjasta pitää jättää myös jotain pois. Edvin Laineen vuoden 1955 elokuvan muistettavimpia kohtauksia oli se, kun Rahikainen, Lehto ja Määttä seisovat suorittamassa kovennettua rangaistusta kuin ristiinnaulitut Golgatalla. Tätä kohtausta ei Louhimiehen elokuvassa nähdä lainkaan, vaan se on ilmeisesti säästetty myöhemmin ilmestyvää televisiosarjaversiota varten.

Louhimiehen näkemys poikkeaa siis aiemmista elokuvaversioista ja Linnan tekstistäkin. Mutta onko se hyvä elokuva?

On helppo vastata myöntävästi. Vuoden 2017 Tuntematon sotilas perustuu yli kuusikymmentä vuotta vanhaan kirjaan, mutta se on moderni näkemys ja sellaisena onnistunut. Tuntematon sotilas on visuaalisesti upea mutta samalla todentuntuinen elokuva, jossa on realistista särmää. Taistelukohtaukset ja sodan kauhut on kuvattu uskottavasti. Vaikka tapahtumat ovat kirjasta tuttuja, katsoja suorastaan pakotetaan jännittämään elokuvan mukana, niin vahvasti kerronta etenee.

Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan ja Terrence Malickin Veteen piirretty viiva, jotka molemmat ilmestyivät vuonna 1998, ovat antaneet valtavasti vaikutteita nykyajan sotaelokuville, ja ne näkyvät myös Tuntemattomassa sotilaassa sekä käsikirjoituksessa, visuaalisessa ilmeessä että äänimaailmassa. Tekijät ovat nämä vaikutteet myöntäneetkin, mutta silti vuoden 2017 Tuntematon sotilas ei matki mitään vaan seisoo omilla jaloillaan.

Mika Orasmaa on Suomen lahjakkaimpia kuvaajia, ja hän on loihtinut elokuvakamerastaan näyttävää kuvastoa, joissa on valoa ja varjoja, sumua ja aurinkoa ja komeita maisemia kaikkina vuodenaikoina. Tämä on visuaaliselta ilmeeltään kansainvälisen tason tuotanto, jonka toivoisi saavan maailmalla huomiota.

Näyttelijävalinnat ovat osuvia. Tuntemattomassa sotilaassa on useita keskushahmoja, joista Rokka on muistettavimpia, ja Eero Aho on roolissa loistava. Hän on karismaattinen isähahmo ja suorastaan yliluonnollinen taistelija mutta samalla oman tiensä kulkija, joka ei kunnioita sotilaskuria. Aho on lisännyt roolihahmoon annoksen turkkalaista raivoa, ja se toimii. Hänen Rokkansa on synkkämielinen mies, joka sodan edetessä muuttuu yhä synkemmäksi, ja tämän kehityksen Aho näyttää upeasti.

Toinen keskeinen hahmo on miehistön arvostama luutnantti Koskela, jota esittämään Jussi Vatanen sopii yhtä täydellisesti. Koskelalla oli kirjassa lisänimi Ville Vaitelias, ja Vatanen on ymmärtänyt roolihahmon syvimmän olemuksen. Se syntyy rauhallisella äänellä ja pienillä eleillä.

Nappivalintoja rooleissa on muitakin, mutta vielä on nostettava esiin Aku Hirviniemi. Alikersantti Hietanen on elokuvan alussa leppoisa ja kypsymätön nuorukainen, mutta roolihahmo kehittyy elokuvan aikana. Hirviniemi osaa selvästi esittää muutakin kuin hupiveikkoa, ja roolisuorituksessa on sävyjä ja dramatiikkaa.

Onnistuneen elokuvan heikko puoli on suomalaisen elokuvan helmasynti: puheesta ei saa kunnolla selvää. Monet repliikit jäävät epäselväksi muminaksi, ja dialogin ymmärtää vain sen takia, että se on tuttua jo Linnan tekstistä. Kaikki eivät tekstiä kuitenkaan tunne ennestään.

Samalla elokuvasta tuntuu katoavan huumori. Linnan kirjassa on paljon kevyttä sanailua, mikä toimii kontrastina tarinan surullisille ja järkyttäville osuuksille. Louhimiehen elokuvassa huumori on kuitenkin jyrätty kaiken muun alle. Näin elokuvasta syntyy synkempi kokonaisuus kuin Linnan kirjasta, mutta se on ehkä ollut pyrkimyksenäkin. Siinä mielessä Louhimiehen versio muistuttaa enemmän Rauni Mollbergin kuin Edvin Laineen näkemystä. Kaikki kolme elokuvaa ovat kuitenkin tekijänsä näköisiä, ja Louhimiehen näkemys on onnistunut päivitys 2010-luvulle.

Jussi Huhtala