Mike (Frank Dillane) on elänyt viisi vuotta kodittomana Lontoon kaduilla alituinen rahapula seuranaan. Epätoivoisessa tilanteessaan Mike päätyy ryöstämään häntä pyyteettömästi auttaneelta mieheltä kellon ja rahat. Pidätys johtaa vankilatuomioon ja vapautuminen uuden alun mahdollisuuteen. Mikelle järjestyy huone hostelista ja työ ravintolasta, josta löytyy aiempaa kunnollisempi tuttavapiiri. Samalla nuori mies lääkitsee itseään meditaatiokasettien self help -ohjeilla, mutta itsensä auttaminen jää ulkokohtaiseksi, sillä pian alamäki alkaa uudestaan päihteiden vuoksi ja suistaa Miken takaisin lähtöpisteeseen.
Elokuvan käsikirjoittanut ja ohjannut Harris Dickinson lukeutuu nuorten ja lahjakkaiden brittinäyttelijöiden kärkinimiin. Kesäkuussa kolmekymmentä vuotta täyttävä Dickinson on nähty muun muassa Nicole Kidmanin vastanäyttelijänä eroottisessa Babygirl-elokuvassa (2024) ja Ruben Östlundin elokuvassa Triangle of Sadness (2022), joka ansaitsi Cannesin elokuvafestivaaleilla Kultaisen palmun. Parin vuoden päästä monilahjakkuus astuu muusikko John Lennonin saappaisiin poikkeuksellisessa neljän elämäkertaelokuvan saagassa, joka kertoo The Beatles -yhtyeestä.
Urchin – Vapaus on mielentila on esikoiselokuvaksi vakuuttava onnistuminen. Dickinsonin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva ei vaivu synkkyyteen Miken vastoinkäymisten edessä tai esitä niitä turhan raflaavasti vaikkei se varsinaisesti luo toivoakaan. Dickinson ei selittele tai sorru tunteiluun vaan ikään kuin dokumentoi neutraalisti kodittoman Miken kokemuksia. Tosin on annettava miinusta Miken liian siististä ulkomuodosta, joka ei luo uskottavaa kuvaa kadulla vuosia asuneesta henkilöstä.
Elokuva hyötyy hienon pääroolityön tekevän Frank Dillanen tulkinnasta. Hänen käsissään Mikesta rakentuu suloisen kömpelö, älykäs ja haavoittuvainen hahmo. Myös itse ohjaaja tekee pienen roolin Miken tuttavana, Nathan-nimisenä kodittomana, joka päätyy asumaan vanhemman naisen kanssa ja hoitamaan tämän käärmettä (!).
Elokuvassa on läsnä rauhan tuntu, joka syntyy paljon paikallaan pysyvästä kamerasta ja kerronnan maltillisesta temposta. Asioita kyllä tapahtuu, mutta niitä ei kiirehditä vaan tilanteet soljuvat eteenpäin luonnollisesti. Urchin, joka tarkoittaa suomeksi katulasta, on tarinaltaan selkeä vaikka siinä on lisäksi surrealistisia hetkiä, joiden merkitykset jäävät auki. Kenties ne ovat muistoja menneestä? Kokemuksia hylätyksi tulemisesta? Vai halua palata elämän alkulähteille? Kohtausten tarkoituksenmukaisuus ei täysin vakuuta ja etenkin elokuvan loppu tuntui väkinäiseltä.
Dickinson käyttää harkiten musiikkia ja yksi kohtaus erottuu edukseen. Mike on työkavereidensa kanssa laulamassa karaokea ja kappaleena on täydellisesti hänen elämäntilannettaan kuvaava, naiivi voimaantumislaulu Whole Again Atomic Kitten -yhtyeeltä 2000-luvun alusta. Suorastaan humoristinen valinta.
Urchin – Vapaus on mielentila käsittelee syrjäytymistä empaattisesti ja on kelpo valintojen kokonaisuus muttei tee elokuvana lähtemätöntä vaikutusta. Dickinsonin seuraavaa elokuvaohjausta jää kuitenkin odottamaan suurella mielenkiinnolla.
Hannele Virsu