Toiseen maailmansotaan, tarkemmin sanottuna Berliiniin ja vuosiin 1942–1943 sijoittuva Väärentäjä kertoo tositarina 21-vuotiaasta juutalaisnuorukaisesta Cioma Schönhausista (Louis Hofmann), joka käy omaa selviytymiskamppailuaan pysyäkseen elossa natsien keskellä. Toisen luokan kansalaiseksi alennettu Cioma huijaa ja varastaa parhaansa mukaan, jotta saisi pöperöä pöytään, vaikka Gestapo hönkii niskassa.
Taiteilijan urasta haaveileva Cioma saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Hän ryhtyy väärentämään henkilöpapereita ja passeja. Väärennettyjen asiakirjojen avulla juutalaiset pääsevät pakoon Natsi-Saksasta. Ylimielinen Cioma ei kuitenkaan pidä itseään minkäänlaisena sankarina tai pelastajana, vaan ajattelee lähinnä omaa parastaan.
Sotilaaksi pukeutunut Cioma tapaa eräänä kosteana iltana Gerdan (Luna Wedler). Nuori nainen myy itseään ruokakuponkeja vastaan, ja tietenkin he päätyvät sänkyyn. Cioma tykästyy lopulta Gerdaan, ja he alkavat jopa suunnitella tulevaisuutta Saksan rajojen ulkopuolella. Cioma tarvitsee vain sotilaspassin. Varomaton nuorukainen on kuitenkin jo vaarassa jäädä kiinni.
Maggie Perenin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva kertoo tahattomasta sankaruudesta ja sinisilmäisestä optimismista mustan pahuuden keskellä. Peren ei sorru väkivaltapornoon vaan keskittyy esittämään Cioman jokapäiväistä elämää Berliinissä, jossa tappiomieliala alkaa hiljalleen levitä, kun liittoutuneiden pommit räjähtelevät öisillä kaduilla.
Väärentäjä sortuu omituiseen temaattiseen epätasapainoon. Peren on päättänyt kuvata lähes humoristisia ja kepeitä kohtauksia muuten niin synkkämielisen tarinan keskelle. Ehkä ohjaaja on halunnut keventää tarinan painolastia, mutta iloiset kohtaukset onnistuvat lähinnä ärsyttämään, koska niille ei löydy vastapainoa sieltä synkemmältä puolelta. Cioman pitäisi olla jatkuvassa vaarassa, mutta se ei käy millään lailla ilmi. Jännitystä ei synny, koska leveästi hymyilevä Cioma ei itsekään usko uhkaan.
Väärentäjä tuntuu lopulta jonkinlaiselta nuorten aikuisten hömppädraamalta. Natsien pahuus on alennettu täysin banaalille tasolle. Holokaustiakaan ei varsinaisesti käsitellä kuin vasta lopputeksteissä. Komeasti kuvattuun elokuvaan kaipaisi edes muutamaa shokkia, jotta sen voisi ottaa vakavammin.
Niko Ikonen