X-Men: Dark Phoenix

Ilmeisesti joitakin tarinoita ei ole tarkoitettu kerrottavaksi onnistuneesti muussa mediassa. X-Men-sarjakuvien Pimeä Feeniks -klassikko lienee yksi niistä. Vain päällisin puolin nimensä mukaista sarjakuvaklassikkoa mukaileva filmatisointi tuhlaa hienon tarinan ja hyvät hahmot oudon väsyneeseen nahisteluun.

7.6.2019 15:01
MAA VUOSI GENRE , , ENSI-ILTA 07.06.2019

1970- ja 80-lukujen vaihteessa Marvel-kustantamon X-Men-sarjakuva oli alansa huippua Chris Claremontin ja John Byrnen luodessa hienoja supersankaritarinoita. Niistä klassisin oli kiltin ja rakastavan Ihmetyttö Jean Greyn muutos ensin ”tavallisesta” telekineetikosta ja telepaatikosta väkivahvaksi ja intohimoiseksi Feeniksiksi ja voimiensa turmelemana tuhoisaksi Pimeäksi Feeniksiksi.

20th Century Fox-studion viimeinen X-Men-elokuva kreditoi edelleen Claremontin ja Byrnen, mutta käytännössä kyseessä on ohjaaja Simon Kinbergin oma käsikirjoitus, joka vain lainaa sarjakuvasaagan joidenkin hahmojen nimiä.

Alku on vielä lupaava: näemme Jean Greyn lapsuudentrauman ja hänen päätymisensä supervoimaisten mutanttien oikeuksia ajavan voimakkaan telepaatin, James McAvoyn näyttelemän professori X:n suojelukseen. Siitä hypätään elokuvan nykyhetkeen 1990-luvun alkuun, kun aikuinen Jean (Sophie Turner) pelastusoperaation aikana joutuu tekemisiin kosmisten voimien kanssa.

Siitä kaikki meneekin sitten alamäkeen. Sarjakuvassa oleellista oli Jeanin ja Ryhmä-X:n Kykloopin rakkaus ja yleensä Jean Greyn hyvyys ja syrjityn supersankariryhmän vahva keskinäinen yhteenkuuluvuus. Elokuvassa rakkaus on vain antamassa luvan tappaa tuttuja ja tuntemattomia – varsinkin verettömyydessään vain sadistisessa lopputappelussa.

Ongelmana on, että emme tunne näitä hahmoja, jotka tuntuvat aivan eri ihmisiltä kuin aikaisemmissa elokuvissa, eikä Turnerin ja Tye Sheridanin välillä ole kemiaa. Muutenkin näyttelijät tuntuvat olevan totaalisen hukassa hahmojensa kanssa.

Irralliset kohtaukset on kirjoitettu täyteen kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä yksityiskohtia, hahmojen luonteet muuttuvat sattumanvaraisen oloisesti. Oleellisia asioita, kuten pääpahisten voimia ei selitetä, sen sijaan menneiden virheiden vaikutus nykyhetken valintoihin väännetään useampaan otteeseen rautalangasta.

Lopputulos on väsähtänyttä supertoimintaa, josta puuttuu tarinan vaatimaa eeppisyyttä. Oivalluksen mahdollisuudet hukkuvat mekastukseen ja jatkuva puheripuli rampauttaa toimintaa.

X-Men: Dark Phoenix -elokuvan traileri

Lisää luettavaa