Boyhood-elokuvan tähti Ellar Coltrane vieraili Suomessa Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaaleilla. Episodin toimittaja pääsi haastattelemaan häntä eräänä kauniina lauantaiaamuna.
Teksti: Reija Karkkonen
Aloitit tässä projektissa hyvin nuorena. Tuliko sinulle ikinä vaihetta, jolloin olisit tuntenut olosi epämukavaksi kameran edessä?
Ei oikeastaan. Oli toki aikoja, jolloin olin itsetietoisempi, mutta en koskaan kameran suhteen. En koskaan nähnyt mitään materiaalia ennen kuin elokuva oli valmis, joten sitä ei tullut ajateltua niin paljon. Pystyin tavallaan kadottamaan itseni tähän projektiin. Tein paljon teatteria ja lavaesiintymisiä kun olin nuori, joten ehkä kuvausvaiheet tuntuivat enemmän sellaiselta kuin oikealta elokuvalta.
Se ei oikeastaan koskaan tuntunut vaikealta. Richard [Linklater] on upea ihminen, jonka kanssa on hienoa tehdä töitä ja erityisesti oppia häneltä. Minua ja Loreleita [Linklater] pyydettiin aina antamaan oma panoksemme ja olemaan osana käsikirjoittamista, henkilöhahmojen luomista ja sellaista prosessia. Noin puolivälissä elokuvaa aloin osallistua entistä enemmän. Siitä tuli erittäin hauskaa silloin. Pystyin laittamaan enemmän itseäni ja omaa panostani elokuvaan. Olemme puhuneet siitä paljon, että suunnilleen noin puolivälissä jokainen vuosi alkoi tuntua parhaimmalta vuodelta, koska me kaikki annoimme oman panoksemme ja saimme enemmän varmuutta siihen, mitä me olimme tekemässä.
Saitko siis mahdollisuuden vaikuttaa tarinaan ja dialogiin?
Sain kyllä. Elokuvassa on hyvin vähän asioita, joista voisin sanoa, että juuri tämä tuli minun elämästäni, koska mikään ei suoranaisesti tullut minun elämästäni. Mutta kaikki elokuvassa tuli jonkun elämästä, tai jonkun kokemuksesta, mutta hyvin vähän mitään suoranaisesti. Melkein kaikki dialogi kirjoitettiin työpajoissa. Richardilla oli alusta saakka tarinaluonnos, mutta joka vuosi hän tuli meidän luoksemme joko tietyn kohtauksen luonnoksen kanssa tai kirjoittamansa dialogin kanssa, ja sitten me näyttelijät jaoimme meidän kokemuksiamme ja ajatuksiamme. Jaoimme kokemuksiamme ja muistojamme vuosien varrelta, muistoja omista vanhemmista ja suhteista omiin lapsiin. Kaikkia näitä asioita laitoimme sitten yhteen luodaksemme nämä henkilöhahmot. Kaikki elokuvassa perustuu jollain tapaa meidän elämiimme.
Tuliko käsikirjoitukseen suuria muutoksia, koska joku halusi lopettaa tai jotain sellaista?
Ei oikeastaan. Näin pitkäkestoisessa projektissa oli vain heittäydyttävä mukaan. Entä jos joku kuoleekin tai päättää, ettei enää halua tehdä elokuvaa tai mitä tahansa. Mutta mitään sellaista ei oikeastaan tapahtunut. Ainoastaan ihan lopussa kävi niin, ettemme voineet kuvata viimeistä kohtausta kansallispuistossa, joten jouduimme kuvaamaan valtionpuistossa. Tämän lisäksi ihme kyllä mikään ei mennyt vikaan.
Sinun kasvaessa elokuva tuntuu fiktion ja dokumentin sekoitukselta. Kuinka sinä itse katsot elokuvaa? Tunnetko nostalgiaa sitä kohtaan?
Ehdottomasti. Se muistuttaa minua kasvuvuosista ja eri ajanjaksoista ja niiden musiikista, estetiikasta ja sellaisista asioista. Ne ovat ehdottomasti tuttuja ja nostalgisia asioita. Mutta näiden lisäksi elokuva oli suuri osa elämääni ja jotain, mitä todella rakastin, joten sen katsominen on nostalgista myös siitä syystä. Tämä on nyt ensimmäinen vuosi, kun ei ole kuvauksia, ja juuri nyt me olisimme kuvaamassa, mikäli elokuva olisi vielä tekeillä. Olen tavallaan oudoissa tunnelmissa nyt, koska alan ymmärtämään, että emme tosiaan tee elokuvaa enää tänä vuonna. Se on nyt valmis.
Mutta onko tämäkin kaikki tavallaan osa prosessia?
On kyllä, tavallaan se jatkuu. Olen iloinen, että pääsin tulemaan tänne ja voin olla elokuvan kanssa vielä vähän pidempään.
Kuinka vertailisit itseäsi näyttelijänä aloittaessasi elokuvan ja nyt elokuvanteon lopussa?
Olen oppinut näyttelemään. Se on kyllä mahtavaa. Minua ei koskaan varsinaisesti koulutettu. Kävin muutamilla näyttelemistunneilla kun olin kymmenen tai yksitoista. Ne olivat yksityistunteja. Mutta nyt olen oppinut kokemuksen kautta. Olen päässyt työskentelemään Patrician [Arquette], Ethanin [Hawke] ja Richardin kanssa ja tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan. Yhteistyön tekeminen on hienoin asia minkä olen oppinut. Kun olet nuori, olet tavallaan vain paikalla. Minulle hienosti luotiin ympäristö, jossa en tuntenut itseäni epämukavaksi tai painostetuksi. En tuntenut oloani epämukavaksi ja pystyin näyttelemään luonnollisesti. Ja se on suuri osa näyttelemistä, että pystyy näyttelemään luonnollisesti ja säilyttämään lapselle ominaisen ajattelemattomuuden. Mutta siinä samalla opin myös ammatin. Mikä on erona, on se, että nyt näytteleminen on jotain, johon laitan itseni tarkoituksellisesti.
Pystytkö samaistumaan Masonin taiteellisiin taipumuksiin vai millaisia ammatteja olet ajatellut tässä vuosien varrella?
Pystyn kyllä. Masonin kiinnostus valokuvaukseen on oikeastaan sellainen aspekti omasta elämästäni, joka on melko suoraan otettu mukaan elokuvaan. Olin erittäin kiinnostunut valokuvauksesta, kun olin hyvin nuori ja siksi Masonkin on kiinnostunut siitä. Mitä uraan tulee, niin luulen, että tällä hetkellä näytteleminen on paras vaihtoehtoni. Mutta olen kiinnostunut pitkälti kaikesta; maalaamisesta, piirtämisestä, musiikista ja elokuvanteosta… joten se jää nähtäväksi.
Kuinka paljon elokuvalla oli vaikutusta sinuun ja siihen millainen sinusta tuli?
En tiedä oikeastaan, koska olen aina työskennellyt tämän elokuvan parissa. Mutta se ehdottomasti vaikutti tapaani ajatella aikaa… ja elokuvia. Elokuvat, elokuva-ala ja julkisuuden henkilöt ovat suuri osa elämää kasvuiässä, ainakin minulle ja useimmille minun ikäisilleni. Populaarikulttuuri on suuri osa kasvuvuosia ja sen toisella puolella oleminen, intiimi työskentely Patrician ja Ethanin kanssa… se tavallaan antoi minulle erilaista perspektiiviä siihen. Tätä opin paljon tästä elokuvasta, koska projektin pitkäkestoisuuden vuoksi emme voineet ajatella loppua. Olisimme tulleet hulluiksi, jos joka vuosi olisimme ajatelleet, että kymmenen vuoden päästä tämä elokuva tulee ulos ja kaikki tulevat rakastamaan sitä. Emme koskaan ajatelleet näin. Kyse oli vain elokuvan tekemisen kokemuksesta ja sellaista minun mielestäni taiteen tulisi ollakin.
Kuinka paljon elämäsi on muuttunut elokuvan ilmestymisen myötä?
Kymmenkertaisesti. Todella paljon! Olemme puhuneet siitä kuinka elokuvanteko muutti elämääni, meidän pitäisi puhua siitä kuinka elokuvan julkaiseminen on muuttanut elämääni. Elämäni on hyvin erilaista kuin mitä se oli kahdeksan kuukautta sitten. Kaikki tietävät kuka olen minne tahansa menenkin kotikaupungissani, mikä on todella outoa. Ja minulla ei ole työtä, sillä työni on nyt tämä… puhua itsestäni tuntemattomille. Elokuvan julkaisu on todella muuttanut elämääni. Tapa jolla elokuva on vastaanotettu ja kuinka se on vaikuttanut ihmisiin on kaunista. Sitä kukaan meistä ei osannut odottaa. Tiesimme, että elokuva oli syvällinen kokemus meille, mutta on ollut mahtavaa miten ihmiset ovat jakaneet kokemuksemme ja liikuttuneet elokuvan katsomisesta kuten me liikutuimme sen tekemisestä. Ja on todella inspiroivaa ja kaunista kun tuntemattomat tulevat luokseni ja ilmaisevat todella aitoja tunteita elokuvaan liittyen.
Kuinka paljon neuvoja sait muilta näyttelijöiltä julkisuuden kanssa pärjäämiseen?
Joitakin neuvoja, mitä he nyt pystyivät antamaan. Mutta julkisuus on epämukavaa kaikille, joten neuvoja pystyy antamaan vain jossain määrin. Täytyy vain tavallaan olla huolehtimatta siitä, se on oikeastaan paras neuvo mitä minulle on annettu, olla murehtimatta sitä. Koska se voi olla stressaavaa jos miettii kuinka haluaisi käyttäytyä tai millaisen kuvan itsestään nyt antaa. Ei se ole sen arvoista ajatella näitä asioita…
Miltä sinusta tuntuu katsoa elokuvaa?
Sitä on hyvin surrealistista katsoa.
Miltä se tuntuu yleisön kanssa? Kyseessä on kuitenkin hyvin intiimi muotokuva sinusta.
Se tuntuu oikeastaan todella hyvältä, katsoa elokuva yleisön kanssa. Siinä voi olla hyvin avoin monen ihmisen kanssa samanaikaisesti. Se voisi olla myös pelottavaa, voin hyvin nähdä, kuinka se voisi olla myös pelottavaa. Olen ujo, mutta en pidä ihmisiin etäisyyttä. Joten tuntuu hyvältä jakaa itseäni tällä tavalla ihmisten kanssa, jotka vastaanottavat sen. Se olisi varmasti hyvin erilaista, jos ihmiset eivät pitäisi elokuvasta. Mutta ihmiset todella pitävät siitä, joten se tuntuu hyvältä.
Kun aloitit elokuvan parissa työskentelyn, tiesitkö, että Ethan Hawke ja Patricia Arquette olivat elokuvatähtiä ja olitko nähnyt mitään heidän töistään?
Vanhempani näyttivät minulle opetusmielessä muutamia heidän elokuvistaan ennen kuin aloitimme kuvaamisen. Luulen, että myöhemmin tuli hetki jolloin varsinaisesti tajusin, että vau, hehän ovat todella tuotteliaita näyttelijöitä. Siinä vaiheessa olin kuitenkin työskennellyt heidän kanssaan intimiisti jo niin kauan aikaa, että kummallista kyllä, se ei muuttanut mitenkään käsitystäni heistä henkilöinä.
Oliko elokuva paljon mielessäsi vuosien aikana vai enemmänkin taka-alalla silloin kun et ollut kuvauksissa?
Se oli enemmänkin taustalla. Se ei koskaan mennyt kokonaan pois, mutta se ei ollut jotain mitä olisin ajatellut kovinkaan paljoa. Olin aina tietoinen siitä asteittaisesti. Mutta se onkin kummallinen juttu, ettei elokuva oikeastaan ollut kovinkaan suuri osa elämääni. Tietoisesti se ei ollut jotakin mitä olisin ajatellut paljon enkä ajatellut, kuinka elokuva vaikutti minuun ja kuinka se muuttaa elämääni… Olinhan vain kymmenvuotias! Ja minulta kysellään usein, miltä tämä kaikki minusta tuntui lapsena… ja sehän oli kuin kesäleiri. Menin sinne suunnilleen kahdeksi viikoksi ja hengasin kaikkien näiden coolien ihmisten kanssa ja tein tätä juttua. Nuorempana se ei tuntunut niin erityisen suurelta jutulta. Nyt myöhemmin olen ajatellut asioita paljon enemmän. Mutta asioita ei tule ajateltua sillä tavalla lapsena. Ei tule ajatelleeksi, kuinka jokin kokemus tulee vaikuttamaan elämääsi, koska et voi tietää, sinulla ei ole ollut tarpeeksi kokemuksia, jotta voisit tietää, että ne tulevat vaikuttamaan sinun elämääsi. Ja on outoa osallistua näin pitkäkestoiseen projektiin niin nuorella iällä, jolloin ei pysty edes ymmärtämään kuinka suuresta ajan pituudesta on kysymys. Nyt tuntuu oudolta ajatella seuraavaa 12 vuotta, mutta 6-vuotiaana kyseessä olisi yhtä hyvin voinut olla seuraava 100 vuotta. Ei ole mitään keinoa vielä ymmärtää ajankäsitystä ja kuinka monta vuotta elämästäsi se on.