Muutama elokuvan kohtaus näyttää todella epämiellyttävältä ja jopa tuskalliselta. Suostuitko aina tekemään mitä isäsi pyysi?
Hahmoni on loistava, sillä se antaa näyttelijälle mahdollisuuden toteuttaa niin monenlaisia rooleja, shokeeraavista kohtauksista huolimatta. En ollut esimerkiksi koskaan ratsastanut hevosella ja sitten pääsin tekemään tanssikoreografian tällä upealla valkoisella orilla. Taistelin amputoituja ihmisiä vastaan. Myös Chileen matkustaminen oli upea kokemus. Meillä oli oikeastaan yksi ainoa konfliktitilanne. Tämä tapahtui kidutuskohtauksessa, missä roikuin sidottuna ranteistani. Se oli todella tuskallista. Isäni sanoi: “roiku siinä ja minä testaan, miten pitkä kameran liike voi olla”. Sanoin hänelle, että tämä on niin tuskallista, että jos nyt roikun 30 sekuntia, en varsinaisessa kuvauksessa voi enää roikkua kuin 20 sekuntia. Kun hän yritti väittää vastaan, sanoin että ei onnistu.Ymmärrän hänen näkökulmansa, toiveensa luoda hitaasti kristusmainen kuva alastomana roikkuvasta miehestä. Mutta joskus fyysiset rajat tulevat vastaan. Taiteellisesta näkökulmasta katsottuna työskentelemme täydellisesti yhteen. Ymmärrämme ja arvostamme toisiamme taiteilijoina. Ohjaajana on tärkeää, että näyttelijä luottaa sinuun ja tekee mitä tahansa pyydät. Oma filosofiani on, että jos hyväksyn projektin, en lähde taistelemaan ohjaajan kanssa. Toki omia näkemyksiään voi ehdottaa.
Kuvasitte isäsi kotimaassa Chilessä. Kerro siitä kokemuksesta jotain?
En ollut koskaan käynyt Chilessä. Isäni on syntynyt Chilessä, mutta minä Meksikossa ja sen jälkeen olen palloillut Meksikon ja Ranskan välillä. Elämän tanssi on kuvattu Tocopillan pienessä kaupungissa Pohjois-Chilessä, missä isäni aikoinaan asui. Kuvasimme samalla kadulla ja samoissa rakennuksissa. Kaupunki on säilynyt lähes samana kaikki nämä vuodet. Se oli erittäin koskettava kokemus. Kuvasimme kidutuskohtaukset paikassa, missä Pinochetin aikaan todella oli kiduttajia. Pelkäsimme kuvausten aamuna, mitä chileläisistä koostuva kuvausryhmämme ajattelisi tästä, koska paikka on hyvin tunnettu. Mutta he ottivat asian ilman ongelmia.
Olet työskennellyt isäsi kanssa pitkään yhdessä niin elokuvissa kuin teatterissakin. Mitkä ovat parhaimmat muistosi vuosien varrelta?
El Topo on yksi rakkaimpia muistojani. Olin silloin 6-vuotias ja näyttelin siinä hänen poikaansa. Sain näyttää koko maailmalle, että olin hänen poikansa ja tunsin itseni hyvin ylpeäksi. Samoin kuin teimme yhdessä ensimmäisen teatteriproduktiomme nimeltä Opera panique, ja kaksi veljeäni oli myös siinä mukana. Näytelmää esitettiin kuukausi Milanossa ja kuukausi Pariisissa ja meillä oli perheenä hirmuisen hauskaa. Elämän tanssin kuvaaminen oli intensiivistä, mutta siitä jäi myös upea muisto.
Oletteko vuosien varrella suunnitelleet yhteisiä projekteja, jotka jostakin syystä ovat jääneet kesken?
Suurin niistä on tietenkin Dyyni. Valmistauduin kaksi vuotta elokuvaa varten ja sitten sitä ei koskaan tapahtunut. Mutta niin elokuva-ala vain toimii. Suosittelen kaikkia katsomaan Frank Pavichin aiheesta tekemän dokumentin (Jodorowsky’s Dune). Se kertoo todella hauskalla tavalla tuon projektin kulusta ja antaa katsojalle energiaa toteuttaa omat unelmansa.
Isäsi on tehnyt pitkän uransa aikana vain seitsemän elokuvaa. Silti hän on saavuttanut kulttiohjaajan statuksen. Mistä arvelet tämän johtuvan?
Hän on vapaa ihminen. Hänen elokuvistaan joko pitää tai sitten ei, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö hän tekisi elokuviaan juuri niin kuin itse haluaa. Se on arvokasta nykyaikana. Jokainen hänen tekemänsä elokuva on prosessi, missä hän käy läpi itseään. Elämän tanssissa ei piilotella, se näyttää hänen taiteensa juuret ja samalla toimii prosessina itsensä parantamisessa. Hänen elokuvissaan isähahmo on aina ollut läsnä hirmuisena hahmona ja tämä elokuva sulkee nyt sivun siltä osin. Ihmiset pitävät hänen vapaudestaan ja henkilökohtaisuudestaan ja samalla seikkailunhalustaan, sillä elokuvat ovat aina hauskoja matkoja johonkin. Ne muistuttavat meitä katsojana, että meillä on taito muuttaa itseämme, päästä ulos kuoristamme. Ja ovathan hänen elokuvansa myös vähän kummallisia. Ne eivät ole valtavirtaa ja ihmiset pitävät välillä erilaisesta. Samalla kun käymme katsomassa suuria kassamagneetteja, jotka ovat tarinaltaan aina samoja, tarvitsemme välillä jotain ihan erilaista, hengittää raikasta ilmaa.
Sanoit että Elämän tanssin kautta sivut sulkeutuvat. Jatkuuko perheen tarina kuitenkin vielä elokuvissa?
Kyllä jatkuu. Isäni seuraava elokuva on jatko-osa Elämän tanssille. Se kertoo siitä kuinka hän palaa Chileen ja hänestä tulee taiteilija. Hahmoni on mukana myös siinä, ei kuitenkaan näin suuressa roolissa, koska hän on vanhempi. Etsimme parhaillaan rahoitusta elokuvalle, mutta voin luvata, että nyt ei elokuvien väliin jää 23 vuotta!
Entä sinä itse? Miltä tulevaisuus näyttää?
Tunnen olevani elokuva-alalla debytantti vaikka aloinkin näytellä jo 6-vuotiaana. Olen työskennellyt teatterin parissa pitkään ja vasta nyt olen alkanut olla enemmän mukana elokuvissa. Mutta niin vain elämä veti minut takaisin. Haluaisin myös ohjata ja kirjoittaa. Alan työstää ensimmäistä käsikirjoitustani näillä näkymin tänä talvena ja toivottavasti parin vuoden sisään pääsen ohjaamaan elokuvan. Ranskassa tosin kaikki halutaan sijoittaa omiin lokeroihinsa: jos on näyttelijä ja haluaakin ohjata, luullaan ettei halua enää olla näyttelijä. Ja minä haluan tehdä kaikkea: näytellä, ohjata kirjoittaa. Miksi pitäisi tyytyä vain pianoon, jos haluaa soittaa myös trumpettia?
Tyttäresi Alma on myös alkanut seurata isänsä ja isoisänsä jalanjäljissä. Hänethän nähtiin Adelen elämä -elokuvassa.
Hänestä on tulossa melkoinen näyttelijä, perheen tähti. Elokuvien lisäksi hän esiintyy myös uudessa ranskalaisessa tv-sarjassa. Hän on kaunis nuori nainen, joka nähdään pian myös meikkifirmojen mainoksissa. Jatkossa hänen kanssaan on mahdotonta mennä ulos!
Millaisia terveisiä haluaisit lähettää suomalaisille elokuvanystäville?
Joskus pelkäsin että taiteellinen elokuva on kuollut, koska näin joka puolella vain isoja blockbustereita. Mutta kiertäessäni festivaaleja on ollut mahtava huomata, että taide-elokuvaa tehdään edelleen. Ongelmana on kuitenkin niiden jakelu, sillä kaikki on nykyisin suurten amerikkalaisten studioiden omistuksessa. Onneksi on niitä – kuten Cinema Mondo Suomessa – joilla on munaa ottaa levitykseen myös muita elokuvia. Näytöksemme täällä oli täynnä melkein heti, joten uteliaisuutta ihmisillä edelleen on. Pysykää uteliaina ja avoimina, sillä maailmassa on niin paljon nähtävää!
Elämän tanssin viimeinen R&A-näytös lauantaina 27.9. kello 13:15 Bio Rexissä.