Uusi tragedia iski tänä vuonna, kun myös Nick Caven Jethro Lazenby -poika kuoli toukokuussa. Mutta sitä eivät This Much I Know to Be Truen tekijät olisi voineet tietää vielä siinä vaiheessa, kun puhuimme elokuvasta.
– Aloitimme yhteistyön vain kuusi kuukautta Arthurin kuoleman jälkeen. Se oli vielä tuore haava, Andrew Dominik muistelee vuonna 2016 julkaista One More Time with Feeling -elokuvaa.
– Nick olisi todennäköisesti halunnut pitää kaikki tunteensa omana tietonaan. Mutta hän on julkinen hahmo, ja hän tietää mitä se joskus merkitsee. En tehnyt näitä elokuvia itselleni, ne on tehty Nickille.
Yllätyin, kun päädyit kuvaamaan taas Nick Cavea ja Warren Ellisiä. Olin kuvitellut, että One More Time with Feeling olisi riittänyt teille.
Me tavallaan… ystävystyimme. Meistä tuli läheisiä. Käytin Caven musiikkia Jesse Jamesissa ja nyt uudessa Blondessani, puhumme puhelimessa lähes päivittäin. On mukava tietää kuuluvansa Nickille rakkaiden ihmisten joukkoon. Ihailen häntä enemmän ihmisenä kuin artistina.
Olemme viettäneet paljon aikaa Nickin kanssa, ja nyt kun pandemia iski, heidän kiertueensa peruuntui. Nick istui kotona pyörittelemässä peukaloitaan. Ja keramiikkaa, sitä hän sentään pystyi tekemään. Ja hän halusi tehdä uuden elokuvan. Ajatuksena oli välittää eteenpäin asioita, joita hän oli oppinut tullessaan sinuksi Arthurin kuoleman jälkeen. Mitä voi tehdä, kun pahin mahdollinen on tapahtunut. Joka tapahtuu meille kaikille jossain vaiheessa.
Aikataulumielessa se ei ollut minulle paras mahdollinen tilanne, sillä olin keskellä Blonden [Dominikin uusi elokuva, jossa Ana de Armas esittää Marilyn Monroeta] jälkituotantoa. Mutta rakastin niitä levyjä, ja halusin vain kuvata laulujen esittämisen. Se oli ainut motivaationi. Mutta Nick on tyyppi, joka keksii asioita matkan varrella, eikä se ole oikea tapa tehdä elokuvia. Niihin liittyy paljon ennakkosuunnittelua, jota kyseenalaistetaan armotta joko luovasta tai taloudellisesta näkökulmasta. Tässä mentiin aivan perstuntumalta. Yritän soveltaa sitä jatkossa kaikkeen, mitä teen.
Nick Cave ja Warren Ellis. Kuva: Charlie Gray.
Ghosteen ja Carnage olivat ilmeisesti katarttisia Nickille. Tuntuiko sinusta, että sama päti myös elokuviinne?
Nick ei ollut enää onneton. Ei kuten viimeksi. En tiedä katarttisesta, minusta tämä elokuva on yhtä hillitty ja maltillinen kuin hän on. Nyt. One More Time with Feeling -elokuvassa näkemämme mies ei ollut sitä. Hän pakotti jalkansa liikkumaan.
Hän on nyt päässyt sen yli, tragediasta on tullut osa hänen elämäänsä. Hän keksi tavan antaa sille merkitystä samalla poikansa muistoa kunnioittaen. En usko, että Arthur olisi halunnut perheensä lamaantuvan. Tärkeintä on nousta pystyyn ja laulaa, se on Nickin filosofia kaikkeen. Se tosiaan sopii lauluntekemiseen, minkä hän näkee ammatikseen. On hänen velvollisuutensa kirjoittaa lauluja riippumatta siitä, mikä hänen olonsa on.
Tässä on hieman… pandemian tuntua. Mainitsin Nickin keramiikan, ja Warren Ellis harrastaa kuivakukkia. Näiden parin viime vuoden henkinen usvaharso tuntui välittyvän elokuvasta.
Sellainen Warren on aina. Hän kulkee ympäriinsä, kertoo vitsejä ja sitten hän vain näyttää juttuja, joista hän pitää. Sellainen on ihan tavallinen keskustelu Warrenin kanssa. Warren Ellisissä on ällistyttävää se, ettei hänestä tiedä oikein mitään. Ei mitään hajua, mistä hän on tullut ja mitä hän tekee seuraavaksi. Hän piileskelee kirkkaassa päivänvalossa, sillä kun hänen ovestaan kävelee sisään, hän alkaa puhua loputtomasti, mutta hänestä ei oikein saa tietää mitään.
Eivätkä he oikeasti pidä heitä seuraavista kameroista. Mutta Nick sanoi, että ihmiset alkoivat edellisen elokuvamme jälkeen lähestyä häntä kaduilla enemmän. Kaikki tiesivät, kuka hän on, mutta dokumentin nähtyään heistä tuntui, että he tunsivat hänet. Joten se ei ollut aivan huono kokemus. Vaikka kolme ensimmäistä päivää hän suhtautui epäilleen kaikkeen mitä tein.
Arthurin kuolemaa ei käsitelty avoimesti julkisuudessa. Nickiltä kesti kuukausia päästä sen yli. Hän oli jo ystäviä ohjaaja John Hillcoatin kanssa, mutta se juuri oli ongelma: Arthur oli kuin perhettä myös Johnille. Nick tarvitsi ystävän, joka ei myös olisi surun murtama. Hän tarvitsi jonkun, johon oli hieman etäisyyttä.
One More Time with Feeling ei ollut tyypillinen musiikkidokumentti, se tuntui selkeästi surutyöltä.
Nick suostui mukaan projektiin saadakseen ihmiset lopettamaan kyselyt hänen poikansa kuolemasta. Arthur kuoli, kun Nick vielä työsti Skeleton Tree -levyä. Kun hän tajusi joutuvansa kohta promotoimaan sitä, jolloin kaikki kyselisivät tragediasta, hän voi pahoin. Hän ei halunnut puhua lapsestaan tuikituntemattomien kanssa.
Toimittajia on niin erilaisia. Osa on aidosti kiinnostunut siitä, mitä taiteilija haluaa sanoa, mutta monille se on vain työ. He eivät välitä vaikka heidän kysymyksensä loukkaisivat toisen yksityisyyttä. Nick ei halunnut avautua sellaisten edessä, jotka eivät oikeasti välittäneet paskaakaan. Kun puhuimme asiasta, hän sanoi usein projektin olleen hänelle itsepuolustusta Se kertoi asioista, jotka voivat satuttaa Nick Cavea.
Arthur oli erityinen lapsi, joten Susielle [Susie Bick, Caven vaimo] elokuva oli kunnianosoitus sille, mitä hän olisi voinut olla. Nick kertoi, että kun ihmiset myöhemmin lähestyivät häntä tai lähettivät kirjeitä, se auttoi häntä paljon. Suru ei ole sooloesitys.
Kaikki haluavat tietää, mitä sellaisella hetkellä tuntee. Miten voi jatkaa eteenpäin lapsen menetettyään? Koska eteenpäin jatkaa. Jätin kuitenkin monia tunteellisia kohtauksia leikkaushuoneen lattialle, koska pelkäsin, että ne voisi nähdä yrityksinä käyttää hyväksi toisen onnettomuutta. En muista pelänneeni mitään niin paljon urani aikana. Eikä meistä muista kukaan ollut kokenut mitään sellaista. Emme me voineet tietää, miltä heistä oikeasti tuntui.
Sanoit, ettette olleet näin läheisiä ensimmäistä elokuvaanne tehdessänne, mutta olitte työskennelleet yhdessä aikaisemminkin. Miten se tapahtui?
Kasvoin Melbournessa, missä Nick on Jeesuksesta seuraava. Kaikki tietävät hänet. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa vuonna 1986, ja tutustuimme koska hän oli deittaillut silloista tyttöystävääni Deannaa, jonka kanssa minulla on lapsi. He olivat eronneet joitakin kuukausia aikaisemmin, mutta Nick soitteli hänelle edelleen. Yleensä minä vastasin puhelimeen ja hiljalleen aloimme tulla toimeen. Tiedäthän laulun: ”O Deanna, I ain’t down here for your money and I ain’t down here for your love”? Se kertoi hänestä. Eli Nick Cave kuvaili minun elämääni, hän lauloi asioista, jotka minä olin kokenut!
Nick oli tehnyt ensimmäiseen elokuvaani Chopper laulun, joka oli ihan toivoton, eikä sitä koskaan käytetty. Jesse Jamesia varten etsin jotakuta, joka voisi esittää Jesse Jamesin balladia laulavaa miestä, ja kysyin siihen Nickiä. Hän kysyi, voisiko samaan syssyyn tehdä koko soundtrackin. En tiennyt miten kieltäytyä kohteliaasti, joten hän teki sen ja onneksi se toimi hyvin.
Sillä oikeasti, Nick on vaikea. Hän ei pidä odottamisesta, ja elokuvan tekeminen kyllästyttää häntä. Ja jos ei hän pidä jostain, hän kyllä sanoo sen. Siitä voi joko stressata tai voi siitä voi olla välittämättä – itse painotun jälkimmäiseen. Mutta yhden asian sanon: kun hän valittaa, se on usein syystä.
Miksi kuvasit osan elokuvasta taksissa, kuten [vuoden 1967 Bob Dylan -dokumentissa] Don’t Look Back?
Kun haastattelee jotakuta tämän oman kodin mukavuuksien keskellä, se on erilainen keskustelu kuin jossain hotellissa tehty. Halusin laittaa Nickin keskelle sitä maailmaa. Koska hän ei pysty olemaan paikoillaan. Mutta kieltämättä kyllä lainasin sen Don’t Look Backista, koska se on hyvä leffa ja Nickillä on paljon yhteistä Bob Dylanin kanssa. Kumpikin elokuva kertoo runoilijasta, ei muusikosta. Lisäksi oli hieman proosallisempi syy. Taksi oli ainut paikka, johon saimme sen helvetin painavan kameran mahtumaan. 3D on painajaista. Jos haluaa vaihtaa linssiä, siihen menee tunti.
En vieläkään ymmärrä, miksi Nick ei pystynyt ilmaisemaan tuntemuksiaan musiikilla. Miksi hän tarvitsi siihen elokuvan. Selittikö hän koskaan sitä sinulle?
Nick pystyy kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta. Hän ei pelkää mitään. Mutta nyt asiat olivat toisin, koska tragedia osoittautui liian kivuliaaksi hänen palasteltavakseen. Hänelle luontainen refleksi on, että hän haluaa kontrolloida kaikkea. Halusin estää sen. Ostin hänelle pienen mikrofonin, jonka hän pystyi kytkemään puhelimeensa, ja pyysin äänittämään mitä tahansa hänen päähänsä saattoi juolahtaa. Hän nauhoitti sirpaleita lauluista, joita ei koskaan oltu kirjoitettu, uniaan. Joskus hän vain avasi muistikirjansa ja luki sattumanvaraisia juttuja. Minä vain istuin imemässä sitä kaikkea, sillä se oli niin pirun kiinnostavaa.
Joskus saatoin pyytää häntä puhumaan tietystä aiheesta, mutta yleensä vain jätin hänet rauhaan. Alusta asti minulle oli selvää, että One More Time with Feeling käsittelisi pääasiassa Arthuria. Mutta se ei ole aihe, jonka voi ottaa puheeksi noin vain. Siihen on kuljettava kiertelemällä aihetta jonkin aikaa.
Oletko tapahtumien valossa sitä mieltä, että Skeleton Tree eroaa hänen aikaisemmista albumeistaan?
Hänen taiteestaan on tullut yhä abstraktimpaa. Hänen lauluissaan on aina ollut tietty narratiivi, ne ovat kertoneet tarinan. Nyt hän on hyvännyt sen täysin. Kun kuulin levytykset ensimmäistä kertaa, ne satuttivat. Ja myös nolottivat, sillä Nick tuntui riisuuneen itsensä alasti niissä. Kappaleissa I Need You tai Distant Sky hän ei yritä olla fiksu tai cool, hän on vereslihalla. Ja siinä sitä seisoo vieressä katsomassa.
Sovimme, että voin kysyä mitä vain, mutta valmiin elokuvan nähtyään hänen tunteensa olivat ristiriitaiset. Susie ei pitänyt ainoastakaan omasta kohtauksestaan. He näyttivät sen ensin Warrenille, ja jos hän olisi sanonut jotain, emme olisi tässä nyt. Nick pyysi minua leikkaamaan pois kolme kohtausta. Katsoimme uuden version, hän sanoi, että homma oli toivoton, ja palasimme edelliseen versioon. (naurua) Tavallisesti en antaisi kenenkään sanella mitä voin ja en voi näyttää, mutta tämä oli eri tilanne. Pääasia oli, että hän olisi tyytyväinen, en minä. Yleensä minun mielipiteeni on ykkönen. Ehkä sen vuoksi kukaan ei halua katsoa elokuviani.
Sellainen tragedia voi särkeä ihmisen. Elokuvissasi hän ei vaikuta murtuneelta.
Sydän on lihas, ei posliiniastia. Se ei mene rikki, se kasvaa. Kovettuu. Se on vaikeaa, mutta Nickillä on joku, jonka puolesta elää ja rakastaa. Hänellä on Susie-vaimonsa, ja heillä on Arthurin kaksosveli Earl. Niin rankalta kuin se kuulostaakin, tällainen tragedia voi myös tuoda esiin ihmisen paremmat puolet, vaikka siihen liittyykin lamaannuttava voimattomuuden tunne. Kuvittelemme aina, että voisimme tehdä jotain: ”Jos olisin tehnyt niin, jos olisin sanonut näin.” Haluamme kuvitella, että voimme vaikuttaa asioihin. Se ei pidä paikkaansa.
Oli ihanaa työskennellä hänen kanssaan, mutta tuntuu kuin olisin istunut leikkaushuoneessa kolme vuotta – sillä tavalla vietin pandemian. Jossain vaiheessa se vain oli liikaa. Blondea olen yrittänyt saada aikaiseksi vuodesta 2009 alkaen. Leikkaaminen on rankkaa. Kaikki elokuvat ovat läjä paskaa, kunnes ne saa leikattua toimiviksi. Siten pitää itseään nerona ja ihmettelee, kuinka on ikinä voinut epäillä itseään.
Vuodesta 2009? Miten jaksoit?
Yleensä en jaksakaan. Mutta tästä en voinut päästää irti, eikä se päästänyt irti minusta. Jotkut eteen tulevat elokuvat tuntuvat kiehtovilta ehkä pari vuotta ja sitten ajattelee: ”Paskat siitä.” Rakkaus vain katoaa. Joka toisen elokuvani olen tehnyt, koska en saanut tehtyä sitä edeltävää. Tämä on se edeltävä, joka minun oli pakko tehdä loppuun.
Olin kiinnittänyt Anan rooliin jo ennen näitä hänen muita elokuviaan, ennen Bondia. Mutta en tiennyt, kuinka hyvä hän oli ennen kuin Blonde oli valmis. Hän on James Gandolfini -tason hyvä, ihan helvetin loistava.
Mitä ihailit Monroe?
En edes ihallut. Kaikki johtui Joyce Carol Oatesin kirjasta. Mutta Marilyn oli loistava näyttelijä – nyt tajuan sen. Prinssi ja revyytyttö -elokuvassa hän tekee yhden kaikkien aikojen roolisuorituksista. Uskomattoman. Näen itseni hänessä. Mikä outo asia päästää suustaan. Enkä ole varma, onko se ihailemista.
Näet itsesi Marilyn Monroessa?!
Hän eli koko elämänsä yhtenä helvetin kriisinä. Yrittäen löytää turvaa jostain ja tehden sen tosi typerillä tavoilla. Itsensä ympärille rakennetussa linnoituksessa hän oli kuin auto ilman jarruja alamäessä. Eikä kukaan muu nähnyt mitä oli tapahtumassa.
Yleensä ohjaajien intohimoprojektit… eivät toimi. Ajattelen esimerkiksi Terry Gilliamia ja The Man Who Killed Don Quixote -elokuvaa.
Ohjaajien unelmaleffat ovat pahamaineisia. Onko hyviä? Oliko Gilliamin elokuva hyvä? Ei helvetissä. Niistä haluaa hyviä, niitä ei vain halua pois harteita painamasta. Pakkohan nyt on olla esimerkkejä hyvistä unelmaleffoista?!
Ehkä omastani tulee ensimmäinen.
Haastattelu: Marta Bałaga
This Much I Know to Be True on katsottavissa Mubi-suoratoistopalvelussa.
