Episodi ei yleensä halua tuomita ketään, mutta hiukan huolestuttaa, kun puhuessamme Joachim Trierin ensimmäisestä englanninkielisestä elokuvasta Louder Than Bombs norjalaisohjaaja tunnustaa: ”Olen ollut se outo tyyppi norkoilemassa koulujen lähistöllä tuijottamassa lapsia ja tekemässä muistiinpanoja”. Hän jatkaa: ”Vietin siellä paljon aikaa yrittäen selvittää asioita. Elokuvia tehdessäni olen aina myös jonkinlainen antropologisti”. Ja ilmeisesti ainakin hiukan myös stalkkeri.
Teksti: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: Jacob Ihre, Motlys AS
Kyseenalaiset työskentelytavat sikseen, Oslossa kasvanut Joachim Trier tuntuu tietävän mitä tekee. Jo hyvin vastaanotetusta debyytistä Reprise (2006) lähtien ohjaaja on ollut festivaalien vakiokalustoa. Se ei tosin helpota haastatteluiden tekemistä.
– Nämä pari päivää täällä Cannesissa ovat olleet tukalia. Olen elokuvantekijä, joka on juuri saanut valmiiksi yhden teoksen ja viimeinkin alkaa tajuta sitä. Kaikki nämä kysymykset hämmentävät. Ihmiset tekevät älykkäitä vertailuja ja minä haen vielä vastauksia. En tajua, miten se voi olla näin vaikeaa.
Vaatimattomia nämä norjalaiset. Puhuimme Joachim Trierin kanssa lauseeseen kiteyttämisen vaikeudesta.
Onko sattumaa, että elokuvallasi on sama nimi kuin The Smiths -bändin himoitulla levyllä?
Siitä on huomautettu paljon, ja todennäköisesti olen napannut sen sieltä. Joten teeskennellään, että olen sanonut niin (naurua). En tunne syyllisyyttä, sillä he ilmeisesti lainasivat sen Elisabeth Smartin romaanista By Grand Central Station I Sat Down and Wept. Se on kulkenut erinäisten filttereiden läpi ennen minulle saapumistaan, mutta ei sillä ole minulle mitään erityistä merkitystä. Minusta se vain oli nimi, joka kuvasi maailman isojen ja traagisten tapahtumien ja perhe-elämän näennäisten pikkukipujen vertailun vaikeutta.
Kerrot suuresta menetyksestä toipuvasta perheesta, ja hiljainen suru voi olla pommeja äänekkäämpää.
Kyse on siitä, kuinka kehittää omaa identiteettiään perheen sisällä. Se sisältää tarpeen niin yhteydestä kuin yksityisyydestä. Ne ovat perustavaa laatua olevia asioita, mutta silti ne voivat olla hyvin abstrakteja. Voimme kaikki samastua niihin omalla tavallamme. Vartuin katsomalla amerikkalaisia perhedraamoja itärannikolta; niitä jotka sijoittuvat syksyn lehtien aina koristamiin kaupunginosiin, kuten Kramer vastaan Kramer tai Tavallisia ihmisiä. Ja tietysti John Hughesin elokuvia, joiden luulin kertovan New Yorkista, mutta jotka ilmeisesti kuvattiinkin Chicagossa. En ole nähnyt mitään sellaista pitkään aikaan ja yritin Louder Than Bombsissa luoda modernin version niistä.
Siksikö halusit kuvata Yhdysvalloissa. Olisit voinut tehdä sen myös Norjassa, koska paikalla ei sinänsä ole merkitystä.
Minusta on. Mutta kyse on myös hahmoista – heitä kehittelee, rakastaa, ja yhtäkkiä he ovat olemassa. Minulle oli selvää, että vanhempia esittävät Gabriel Byrne ja Isabelle Huppert ovat kotoisin 1980-luvun trendikkäästä New Yorkista – en päässyt mielikuvasta eroon. Äiti on ranskalainen valokuvaaja ja isä halusi aikoinaan olla näyttelijä. Todennäköisesti hän yritti päästä Missä olet, Susan? -elokuvaan. Missä muualla he olisivat voineet tavata kuin kyseisessä kosmopolissa.
Elokuvan rakenne on mutkikas, kuinka se syntyi?
Pidän säästeliäästä ja epämääräisestä kerronnasta. Louder Than Bombs on kuin kirja, joka pomppii näkökulmien välillä. Se oli oikeastaan jonkinlainen kokeilu. On vaikea selittää miten jokin idea syntyy. [Käsikirjoittaja] Eskil Vogt on vanha ystäväni, joten puhuimme asioista vapaasti. Jonain päivänä saatoimme ideoida: ”Eikö olisi kiinnostava tehdä elokuva, jossa kertojanääni lukee ääneen jotain ja se muuttuisikin jonkun ajatuksiksi”. Emme koskaan aloita selkeällä juonikuviolla. Siksi projektejamme on painajaista markkinoida etukäteen. Edellisen elokuvani myyntipuhe oli: (traileriäänellä) ”Jossain Oslon ulkopuolella entinen addikti haluaa tappaa itsensä”. Kuka ihme sellaista haluaisi nähdä? Tulen hip hopin ja punkin piireistä, ne ovat minun referenssejäni ja lähtökohta tälle tee-se-itse-lähestymistavalleni, myös elokuvissa. En osaa kuvailla prosessia lauseella, mutta niin Eskil ja minä työskentelemme. Yritämme nähdä kaikkien näkökulmat ja kuinka ne törmäävät.
Yleensä draamassa on yksi keskushenkilö. Sinulla ei.
Koska se on tylsää! Mistä se ajatus edes tulee? Käytän paljon koenäytöksiä – näytän materiaalia monille, kun leikkaan. Jotkut asiat pitää ymmärtää, jotta muut ovat avoimia tulkinnoille. Meidän hommamme ydin on yrittää osua oikeaan. Elokuvasta tuli vähän kuin Rorschachin musteläiskäteksti – puhun useiden ihmisten kautta ja kaikki samastuvat eri hahmoihin. Osa on Gabrielin hahmon puolella, jotkut samastuvat hänen poikiinsa, joistakin Isabelle murtaa heidät. Se on riski nykyelokuvassa, koska pitäisi muka olla tasapainoa. Kuten sanoin, se oli kokeilu, en ole tehnyt tällaista aikaisemmin.
Leikittelet paljon kertojaäänellä.
Monista se on vain kirjallinen väline. Minusta se on hyvin elokuvallinen. Se menee asiaan ja vapauttaa kuvat tekemään muutakin kuin luomaan kerrontaa. Sitä ei saa käyttää huolimattomasti, mutta oikein käytettynä sillä voi ilmaista paljon. Mieti vaikka Barry Lyndonia. Ero sen välillä mitä sanotaan ja mitä näytetään on fantastinen!
Välillä vain keskeytät kerronnan hidastetuilla jaksoilla tai loputtomalla lähikuvalla. Etkö pelännyt yleisön hämmentymistä?
Pelännyt? Kiinnostavaa. Yritän miettiä miksi tein sen. Minusta se vain oli cool. Kun Isabelle katsoo meitä lähikuvassa – mitä kasvoilta voi lukea? Hänellä on näyttelijänä nerokas kyky päästää sisälleen ja työntää sitten pois. Hänen lähikuvissaan on pieniä liikahduksia, joita ei voi eritellä. Kuten Buñuel sanoi, elokuvia tehdään itselleen ja ystävilleen. Täytyy vain toivoa, että heitä on paljon (naurua)! Minusta sellaiset jutut vain ovat ilmaisuvoimaisia. Jos pelkää, ettei elokuva miellytä kaikkia, on pulassa. Monia elokuvia tehdään sillä lähtökohdalla, eivätkä kaikki ole hyviä. Elokuvien tekeminen on riskaabelia.
Auttoivatko kokeneet näyttelijät?
On aina tapauskohtaista kohdata näyttelijä ja miettiä mikä saa heidät toimimaan ja tuntemaan itsensä tuetuiksi. Mutta on kyllä oma asiansa keskustella kohtauksesta Isabelle Huppertin kanssa ja kuulla: ”Ai haluat käyttää 50-millistä? Chabrol käytti aina 50-millistä”. Se on oppimista; käytimme harjoitteluaikaa vain tutustumiseen.
Toteat Isabellen hahmon kautta, että masennus on edelleen tabu. Eikö se ole vähän kaukaa haettua, koska hän on sotakuvaaja? On kuin sanoisit: hän on nähnyt kamalia, siksi hän on masentunut?
Tuntuuko se niin yksinkertaiselta? Moni ohjaaja tekee leffan murhaa ratkovasta poliisista, jolla on vaikeuksia kotona. Mutta monilla on oikeasti vaikea työ, joka edellyttää matkustamista ja tekee ihmissuhteista haasteellisia. Sotakuvaajat ovat kiinnostavia, sillä heissä on tiettyä levottomuutta. On itsekästä altistaa läheisensä sille mitä tekee, mutta silti he ovat hyvien puolella. Moni on adrenaliinikoukussa, mikä voi olla itsetuhoisaa. Minua se kiehtoo, olen tavannut heitä paljon. Työ on ihailtavaa mutta mutkikasta. Isabelle pystyi välittämään sen. Masennus on pelottavaa. Monissa kulttuureissa se on häpeän aihe, vaikka se on yleistä ja on normaalia, että elämässä on eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden jaksoja.
Kuten yläasteella.
Skeittasin ja olin siten vähän etuoikeutetumpi sosiaalisesti. Aikuisiällä sain ystäviä, jotka olivat yksinäisiä kuten Conrad. Yläaste-erakko on vähän kuin kunnia-asia. Monet tuttuni tunsivat itsensä ulkopuolisiksi sen ikäisinä – se on hyvin outoa aikaa elämässä. Asiat muuttuvat nopeasti. Teen välillä DJ-keikkoja, nolo fakta elämästäni. Niinpä välitän musiikista, ja nuorempana riitti hyvä levykokoelma ja muutama vitsi. Nykyään on toisin. Olen tavannut nuoria, jotka eivät kuulemma ole fyysisesti tavanneet parhaita ystäviään. Siinä on sukupolvien välinen kuilu, jos missä – minä en ole edes Facebookissa. En yritä tuomita, mutta sanoohan se jotain kyvystämme empatiaan.
Olet tehnyt elokuvia identiteetistä ja muistoista, mutta…
…tällä kertaa halusin näyttää kuinka jatkuvasti mietimme itseämme uusiksi. Ja kuinka vahvojen periaatteiden ihmisellä voi olla vaikea suhtautua toisiin. Onko hän se perheenjäsen, joka hänen pitäisi olla. Menneisyyden hauraus voi horjuttaa. Emme tiedä mitä muistamme – muistomme muuttuvat. Surevat ihmiset kertovat kuinka staattiselta kaikki tuntuu, kuin menneisyys olisi jähmettynyt. Mutta muistojen uudelleenarviointi voi vapauttaa. Jotkut näkevät tämän rinnakkaisteoksena Oslo, August 31th -elokuvalle, mutta minusta Louder Than Bombs kertoo enemmän elämästä kuin kuolemasta. Sen perheellä ei ehkä ensi viikolla ole superhelppoa, mutta heillä on toivoa. Tämä on ehkä toiveikkain elokuvani.
Mistä toiveikkuus johtuu? Oletko muuttunut?
No, olen viimein havainnut voivani hankkia elannon elokuvilla! Oloni on erilainen kuin aloittaessani. Mutta yritän olla analysoimatta kaiken omaelämäkerrallisuutta. Yritän olla spontaani, siksi yritän myös pitää erillään henkilökohtaisen itseni ja ammattini. Koska eka ei ole kiinnostava ja toka toivottavasti on. Ensimmäistä elokuvaani tehdessäni tuntui, että piti selitellä miksi tein tiettyjä asioita ja valintoja. Ja on kiva, että nyt ihmiset tai toimittajat kuin sinä hyväksyvät, ettei vastauksia aina ole. Elokuva puhukoon puolestaan. Useamman elokuvan etu on, että ne kommunikoivat jo keskenään. Saattaa olla toistoa ja kaavoja, joita en huomaa, mutta on mukavaa kun ihmiset käyttävät aikaa miettimiseen eivätkä heti kritisoi. Me tarinankertojat emme aina tiedä mitä teemme, mutta meidän on kerrottava niitä päästäksemme eteenpäin, ja kyllä – me muutumme siinä samalla.