Katsaus Berlinalen aasialaisiin elokuviin – Koronavirus tyhjensi myyntiständit

Parhaan ohjaajan palkinto Hong Sang-soolle.

Johnny Depp nähdään elokuvassa Minamata.

Berlinalen aasialaisedustus oli ohuempi kuin aiempina vuosina. Kilpailusarjasta puuttuivat yleensä vahvat mannerkiinalaiset elokuvat. Viime aikojen kiinalaiselokuvien viime hetken peruutukset ”teknisiin syihin” vedoten eli todellisuudessa ylivarovaiseksi heittäytyneen kiinalaisen elokuvien ennakkotarkastuksen takia lienevät tehneet festivaalitkin varovaisiksi kiinalaiselokuvien ottamisesta pääkilpailusarjaan.

Elokuvamarketissa taas loistivat tyhjät kiinalaislevittäjien ständit. Koronavirus aiheutti useimpien levitystoimistojen matkan peruuntumisen, eikä muiden maidenkaan ständeilla parveillut kiinalaisia sisäänostajia. Maailman suurimmaksi nousemassa olevan elokuvien myyntialueen poisjäänti oli iso isku marketille, joka vaikutti muutenkin yllättävän laimealta.

Koronavirus on iskenyt elokuva-alalle muutenkin, kun kevään festivaaleja lykätään kesälle. Huhtikuun alussa yleensä pidetyt Hongkongin elokuvafestivaalit on siirretty elokuulle ja kun Berlinalen aikana levisivät uutiset Pohjois-Italian koronaepidemiasta, joutui huhtikuun lopulle päivätty Euroopan suurin aasialaisen elokuvan festivaali, italialainen Udine Far East Film Festival ilmoittamaan uudet festivaalipäivät kesä-heinäkuun vaihteelle.

The Woman Who Ran.

Kiinasta oli paikalle päässyt sentään yksi keskeinen nykyohjaaja Jia Zhangke, jonka dokumenttielokuva Swimming Out Till the Sea Turns esitettiin erikoisesityksenä. Dokumentissa haastatellaan neljää kiinalaista kirjailijaa, jotka ovat syntyneet 1940-, 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla ja heidän kertomustensa kautta käsitellään Kiinan historiaa ja muutosta. Dokumentin idean on antanut Jian kotikaupungin vuosittainen kirjallisuusfestivaali.

Varsinkin alkupuolen kertomusten tarinat jäivät Kiinan historiaa yksityiskohtia tuntemattomille ulkomaalaisille varmasti vieraiksi, mutta kaksi nuorempaa kirjailijaa tarjosivat jo värikkäämpää tarinaa. Toki hyvin intellektuelli dokumentti toimii varmaan parhaiten kotimaassaan, jossa kirjailijat ja heidän teoksensa ovat yleisölle tuttuja.

Berlinalen palkittujen joukkoon pääsi parhaan ohjaajan pokaalin pokannut korealainen Hong Sang-soo elokuvallaan The Woman Who Ran, joka tuttuun Hong-tyyliin keskittyy intiimin pienimuotoisesti kuvaamaan melko intellektuellien, taiteellisilla tai freelancetöillä itsensä elättävien ihmisten ihmissuhteita keskustelujen kautta. Mustavalkoisessa elokuvassa nuori nainen kulkee muutaman päivän sisällä tuttavaltaan toiselle käyden keskusteluja heidän kanssaan.

Hong itse vastasi pressissä kysymykseen elokuviensa ja eteläkorealaisen yhteiskunnan suhteesta, ettei hän koskaan ala teemasta tai aiheesta vaan luo tilanteen ja jos siitä alkaa nousta merkityksiä niin hyvä. Kuvaamisen aikanakin sattuu: katsojia suuresti huvittanut kissa ilmestyi eri aikaan kuin oli ajateltu ja Hong ja kuvaustiimi olivat tallentaneet sen silloin yhdellä otoksella.

Parasiten menestyksen myötä varmasti Hong ja muut korealaisohjaajat tulevat saamaan entistä enemmän kiinnostusta osakseen. Festivaalilla esitetty toinen korealainen Yoon Sung-hyunin tulevaisuuden rapautuneeseen yhteiskuntaan sijoittuva nuorten miesten rymistely Time to Hunt toimi skin vallan hyvin lajityypissään.

Kilpailusarjan toinen aasialaisohjaaja oli kambodzhalainen Rithy Panh, joka on elokuvissaan kahlannut läpi maan Khmer Rouge -menneisyyden traumoja omakohtaisten kokemusten kautta: Rithy Panh itse joutui teini-ikäisenä punakhmerien maatalouskollektiiville pakkotöihin ja menetti koko perheensä. Festivaalilla esitetyssä elokuvassaan Irradiated hän käy läpi sodan aiheuttamaan saasteen vaikutusta ihmisiin.

Zero

Generation 14plus -sarjassa esitettiin japanilainen Voices in the Wind, ohjaajana Nobuhiro Suwa. Elokuva kertoo koulutytöstä, joka menetti vanhempansa vuoden 2011 tsunamissa ja asuu nyt tätinsä luona Hiroshimassa. Menneisyyden traumat eivät jätä tyttöä rauhaan. Tyttö matkustaa takaisin pohjoiseen, kotiseudulleen ja löytää puhelinkopin, josta ei voi soittaa enää mihinkään. Ihmiset käyvät siellä puhumassa tsunamissa menettämilleen omaisille.

Elokuva perustuu todelliseen puhelinkoppiin Iwatessa, jossa tuhannet tsunamiuhrien omaiset ja ystävät ovat käyneet muistamassa poismenneitä.

Jo kansainvälistäkin tunnettavuutta saanut dokumentaristi Kazuhiro Soda jatka uusimmassa dokumentissaan Zero kymmenen vuoden takaisen dokumenttinsa aihepiirissä hieman toisesta näkökulmasta. Aiemmin hän kuvasi mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä, jotka olivat päässeet pikkukaupungin aivan uudenlaisen ohjelman pariin: sama sympaattinen lääkäri kannatteli heitä matalan tason tukiverkostossa vuodesta toiseen.

Zerossa Soda ottaa tämän lääkärin elokuvan fokukseksi. Psykiatri Yamamoto on jo 80-vuotias ja päättänyt eläköityä keskittyäkseen muistisairaudesta kärsivän vaimonsa huoltoon. Pitkään Yamamotoon turvautuneille potilaille ero on kuitenkin vaikea.

Japaniin liittyi myös Andrew Levitaksen elokuva Minamata. Se on reportaasilajityypin puitteissa kulkeva tositapaukseen perustuva kuvaus 1950-luvun ympäristökatastrofista, jossa japanilaistehtaan jokeen dumppaamat myrkyt aiheuttavat sairauksia ja epämuodostumia Minamatan kylän asukkaille.

Elokuvassa Johnny Depp esittää miltei tuntemattomaksi meikattuna ja laitettuna ulkomaalaista reportteria, joka tulee paikkakunnalle raportoimaan katastrofista. Elokuva epäonnistuu melkoisen pahasti ja sitä voi syyttää jopa Japanin yhden pahimman katastrofin käyttämisestä halvan tunnetilan nostattamiseen.

Aiheeseen liittyvät jutut