Saksalainen elokuvavanhus, Berliinin elokuvafestivaalit eli Berlinale, täytti tänä vuonna kunnioitettavat 70 vuotta. Sitä vanhempia ovat vain vuonna 1932 perustetut Venetsian elokuvafestivaali ja vuodesta 1946 toiminut Cannesin festivaali.
Tuttuja ja turvallisia uomia vuosikymmenet soutaneelle Berlinalelle odotettiin tänä vuonna selkeitä muutoksia, koska sen johtajana lähes 20 vuotta toiminut, filmitähtien käsipuolessa mielellään keikkunut Dieter Kosslick jäi eläkkeelle. Puikkoihin astuivat uudet vetäjät, Mika Kaurismäen kanssa työskennellyt Mariette Rissenbeek sekä aiemmin sveitsiläisen Locarnon festivaalin johtajana toiminut Carlo Chatrian.
Kilpasarjan elokuvatarjonnan epäiltiin muuttuvan taiteellisemmaksi mutta 30 vuoden festivaalikokemuksellani se näytti täsmälleen samanlaiselta kuin ennenkin. Sarjassa nähtiin 18 elokuvaa ympäri maailmaa. Tämän vuoden ainoa selkeästi näkyvä muutos oli festivaalin siirtäminen kaksi viikkoa myöhempään ajankohtaan kuin ennen.
Paula Beer.
Tätä perusteltiin sillä, että näin päästäisiin eroon Oscar-palkintojen jaon samanaikaisuudesta. Moni Berliiniin himottu Hollywood-tähti kun on ilmeisesti jäänyt vuosien varrella kotiin odottamaan mahdollista Oscar-pystiä.
Nyt päällekkäisyyttä ei siis ollut, mutta eipä niitä isoja elokuvanimiä mitenkään tulvimalla Berliiniin saapunut. Paikalla nähtiin mm. Johnny Depp, Elle Faning, Sigourney Weaver, Willem Dafoe, Salma Hayek, Javier Bardem ja Abel Ferrara sekä oikea yllätysnimi, Hillary Clinton, josta kertova reilu nelituntinen dokumentti kuului festivaalin ohjelmistoon.
Kultaisen karhun sekä ekumeenisen juryn palkinnon voitti kuolemantuomiota käsittelevä iranilaiselokuva Sheytan vojud nadarad (There Is No Evil), jonka on ohjannut poliittisista mielipiteistään kotimaassaan vaikeuksiin joutunut viisikymppinen Mohammed Rasoulofi. Hänet on palkittu aiemmin mm. Cannesin elokuvajuhlilla.
Festivaalin 70-vuotissyntymäpäivien kunniaksi jaettiin erikoishopeakarhu ja se meni aivan hulvattoman hauskalle ranskalaiselle piruilulle Effacer l’historique (Delete History). Sen ovat ohjanneet monista rosoisista komedioistaan tutut Benoît Delépine ja Gustave Kervern. Some, kännykät ja alustatalous saavat ansaitsemaansa kyytiä tässä roisissa hulluttelussa.
Parhaasta ohjauksesta palkittiin eteläkorealainen Hong Sang-soo, jonka hidas ja pienimuotoinen elokuva Domangchin yeoja (The Woman Who Ran) kuvaa muutamien naisten arkisia, tyhjyyttään kumisevia keskusteluja, kuitenkin hellää huumoria viljellen.
Parhaan naisnäyttelijän palkinnon nappasi Paula Beer, joka tekee hienon roolin saksalaisen Christian Petzoldin ohjaamassa, hyvinkin persoonallisessa ja kiehtovasti kerrotussa nykypäivän rakkaustarinassa Undine. Beer näytteli myös Petzodin edellisen elokuvan Transitin (2018) pääosassa.
Elio Germano.
Parhaan miesnäyttelijäpalkinnon voitti italialainen Elio Germano, joka tekee järisyttävän roolin Giorgio Dirittin ohjaamassa Volevo nascondermissä (Hidden Away). Elokuva kertoo todellisesta henkilöstä, 1900-luvun alkupuolella eläneestä kehitysvammaisesta ja lapsena päähänpotkitusta Antonio Ligabuesta, josta tuli tunnettu, naivistisia eläinaiheita maalannut taiteilija.
Italiaan meni myös paras käsikirjoituspalkinto. Sen voittivat veljekset Damiano ja Fabio D’Innocenzo tylystä elokuvastaan Favolacce (Bad Tales), jossa keskiluokkaisten perheiden lapset ajautuvat epätoivoisiin tekoihin. Senkin pääosassa nähdään Elio Germano.
Poikkeuksellisesta taiteellisuudesta sai palkinnon Jürgen Jürges, joka on kuvannut venäläisten Ilja Hržanovskin ja Jekaterina Oertelin ohjaaman kohuelokuvan DAU. Natasha. Jonnekin 60-luvulle vievässä vähintäänkin merkillisessä elokuvassa harrastetaan mm. suorasukaista seksiä ja juopotellaan.
Jeremy Ironsin vetämän juryn, jonka muita jäseniä olivat Bérénice Bejo,Bettina Brokemper, Annemarie Jacir, Kenneth Lonergan, Luca Marinelli sekä Kleber Mendonça Filho antoivat erikoispalkinnon amerikkalaisen Eliza Hittmanin ohjaamalle Never Rarely Sometimes Always -elokuvalle. Se on katkeransuloinen roadmovie 17-vuotiaasta tytöstä, joka lähtee kaverinsa kanssa salaa New Yorkiin aikomuksenaan tehdä abortti.
Elämäntyöpalkinnon sai Helen Mirren ja queer-elokuvien Teddy-palkinto myönnettiin Faraz Shariatin ohjaamalle Futur Drei (No Hard Feelings).
Ilman palkintoja jääneistä elokuvista omia suosikkejani oli mm. uusi versio Alfred Döblinin Berlin Alexanderplazista, josta Rainer Werner Fassbinder teki kulttimaineeseen nousseen tv-sarjan 80-luvulla. Döblinin romaani sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta Burhan Qurbanin ohjaamassa versiossa ollaan nykyajassa ja pääosassa hyvää tahtovan mutta pahan pauloihin ajautuvan Franzin roolissa on Berliiniin saapuva afrikkalainen laiton siirtolainen. Kolmituntinen elokuva etenee iskevän vauhdikkaasti ja muistuttaa paikoin Babylon Berlin -tv-sarjaa.
Benoît Delépine ja Gustave Kervern saivat erikoispalkinnon.
Vadim Perelmanin ohjaama keskitysleiritarina Persia Lessons on näppärästi käsikirjoitettu draama juutalaismies Gillesistä (Nahuel Pérez Biscayart), joka keksii teloituskomppanian edessä, ettei olekaan juutalainen vaan persialainen. Valheen avulla hän pääsee keskitysleirin komentajan persiankielen opettajaksi. Juju piilee siinä, että Gilles ei osaa kieltä, vaan keksii näppärää logiikkaa hyödyntäen aivan oman kielensä.
Amerikkalaisen Kelly Reichardtin First Cow vie tarkemmin määrittelemättömään aikaan 1800-luvulle ja kertoo erämaassa hiippailevasta kahdesta hampparista, jotka keksivät lypsää naapurin lehmän öisin ja tehdä maistuvia munkkeja uudisraivaajille. Erinomainen bisnesidea tuottaa hyvin siihen asti, kunnes naapuri alkaa ihmetellä lehmänsä onnetonta maidontuotantoa.
Philippe Garrelin ohjaama The Salt of Tears (Le sel des larmes) on vanhanaikaisella tavalla tyylikäs, mustavalkoinen ranskalaisdraama ja saksalainen Nina Hoss loistaa jälleen Stéphanie Chuatin ja Véronique Reymondin ohjaaman vakavan perhedraaman My little Sisterin pääosassa, jossa sairaus ajaa ihmissuhteet riekaleiksi.
Teksti: Timo Kuismin, Berliini
Kuvat: Alexander Janetzko, Sandra Weller
