Jessie Buckley – Nainen ja hänen miehensä

Tätä nykyä kaikki rakastavat Jessie Buckleytä. Kaikki haluavat työskennellä hänen kanssaan. Hän sai Oscar-ehdokkuuden ja näyttelee pian Sarah Polleyn Women Talking -elokuvassa Claire Foyn kanssa. ”Jos joku tekee älykkäitä, visuaalisesti provosoivia elokuvia, hän on juuri sellainen elokuvantekijä, jonka kanssa haluan työskennellä”, hän kertoi Episodille Cannesissa Men-elokuvan ensi-illan jälkeen. Ja kikattaa päälle, koska viime vuosien menestys tuntuu edelleen huvittavalta.

28.6.2022 08:45

Men-näytöksen jälkeen muistelin nähneeni Jessie Buckleyn ensimmäistä kertaa vuoden 2017 Beast-elokuvassa jollain italialaisella festivaalilla. Hänen esittämänsä syrjäänvetäytyvä Moll rakastuu mieheen, jota kuiskuttelut naisen ympärillä vihjaavat kaikkien etsimäksi brutaaliksi murhaajaksi.

Elokuva ei lopulta voittanut palkintoja, muistan juryn riidelleen mutta en enää miksi. Mutta Buckleyn roolisuoritus näytti miten monimutkaista rakkaus on, miten helposti hellyys muuttuu väkivallaksi.

Buckleylle riittää, kunhan rooli ei ole pliisu ja ohjaaja on edes vähän punkahtava. Alex Garland varmasti sopii kuvaan. Hän kirjoitti The Beachin ja ohjasi sitten oman elokuvansa Ex Machina. Garlandin Men-uutuudessa Buckley esittää naista, joka haluaisi vain olla rauhassa mutta joutuu erilaisten miesten piinaamaksi. Heitä esittää yksi ja sama näyttelijä, Rory Kinnair.

Kyllä, Garland on ehdottomasti punkahtava.

Buckley kertoo myös näytelleensä useita miesrooleja elämänsä aikana.

– Kävin tyttöjen luostarikoulua, joten sitä ei voinut välttää. Minut laitettiin aina poikarooleihin. Olin Chess-musikaalin Freddie Trumper, West Side Storyn Tony. Tukkamme laitettiin ranskalaisille leteille, meidät puettiin aivan liian isoihin pukuihin ja silmiemme väliin maalattiin punainen täplä, koska kuulemma muuten yleisö olisi luullut meitä kierosilmäisiksi. En edelleenkään tiedä, kuka sen keksi.

Oikeus olla ja elää

Men-elokuvassa on hieman Beastin pimeyttä. Jälleen rakkaus johtaa pettymykseen, mutta tällä kertaa Buckleyn sankaritar on hieman vahvempi. Harper lähtee maaseudulle kauhutarinan sankarittaren tavoin; he lähtevät aina maalle ja vuokraavat tyhjiä taloja kaukana sivistyksestä. Ja sinne he jäävät, vaikka huolestuneet ystävät kyselevät, eikö heidän olisi parempi olla kaupungissa. Varsinkin, kun pihaan pukkaa alastomia muukalaisia.

Harperin ystävät eivät moisia kysele. Virginia Woolf vaati aikoinaan omaa huonetta, nyt naiset protestoivat vaatien kokonaisia katuja. Harperilla on oikeus pysyä vuokraamassaan talossa, oikeus kävellä metsässä ja oikeus elää.

– Alex löysi talon Airbnb:stä. Yhtenä päivänä mietin, haluaako kukaan tämän jälkeen enää vuokrata sitä. Tai ehkä se on nyt vieläkin kiinnostavampi? Buckley nauraa.

– Harperissa on parasta, että kaikesta huolimatta hän yhä valitsee elämän. Hän päättää kohdata totuuden ja kaiken sen mukanaan tuoman. Luulen, että hän yrittää vakuuttaa myös kaikkia niitä miehiä valitsemaan elämän. Kaikkine kipuineen ja menetuksineen.

Harperilla on salaisuus. Hänen aviomiehensä on kuollut. Ennen kuolemaan mies hakkasi hänet, koska niin jotkut ihmiset vaativat rakkautta. Harper ei halua tuntea syyllisyyttä tämän kuolemasta.

– Se on monimutkaista, sillä joskus uskon meidän olevan kykeneviä kaikkeen. Harper ei ole enkeli, ei uhri. Hän aiheutti jollekulle tuskaa ja tajuaa myös sen. Mutta hän ei voi elää elämäänsä keräten jonkun muun syyllisyyttä.

Hänen kohtaamansa miehet eivät ole samaa mieltä. Pelkkä hänen läsnäolonsa, yksinäiset vaeltelunsa ärsyttävät heitä suunnattomasti.

Harper tapaa nuoren pojan, joka kutsuu häntä nartuksi. Papin, jonka mukaan ”joskus miehet nyt hakkaavat naisia” ja on välttämätöntä antaa anteeksi ja hyväksyä anteeksipyynnöt. Hän kohtaa poliisin ja lopulta alastoman hörhön, joka maleksii hänen puutarhassaan ikkunoista sisään kurkkien.

Kinnearin mukaan hahmojen oli tarkoitus edustaa yhteiskunnan eri osa-alueita, erilaisia uhkia. Ihmisiä, joiden pitäisi suojella, mutta jotka käyttävät asemaansa hyväkseen. Kuuleman mukaan hän esitti yhtä hahmoa per päivä.

– Papista en pitänyt lainkaan. Hänen inhottavista, pitkistä kynsistään. Yleensä hänen asenteestaan, Buckley toteaa. – Tunnelma kuvauspaikalla muuttui välittömästi sen mukaan ketä Rory milloinkin esitti. Kukaan ei halunnut olla tekemisissä papin kanssa.

– Rehellisesti sanottuna, en hämmästynyt, että tällaisen tarinan päätti kertoa mies. Päinvastoin, olen iloinen siitä. Se on ”feministinen elokuva”, mutta se kertoo meistä kaikista. Alex käyttää kaikkia näitä arkkityyppejä provosoidakseen ihmisiä. Se jatkaa keskustelua siitä, mitä kulttuurissamme tapahtuu juur nyt, hän lisää.

– Oli hauska katsoa elokuva myöhemmin yhdessä poikaystäväni ja agenttini kanssa. Heidän olonsa tuntui tukalalta. Se oli ratkiriemukasta.

Buckleyn mukaan toksinen maskuliinisuus voi kummuta myös tuskasta.

– Siitä mitä tuska saa sinut tekemään, mihin se sinua työntää. Minkä muodon se ottaa? Halusin tutkia millainen on se trauma, joka epäilemättä heidän sisällä on, miksi se johtaa niin tuhoavaan käytökseen. Halusin pohtia pystymmekö ikinä elämään häpäisemättä ja syyttelemättä jatkuvasti muita ihmisiä, syyttämättä naisia. Ilman, että palaisimme takaisin johonkin ennen vallinneeseen tilaan, koska ei se toiminut silloinkaan.

Kaiken elokuvassa nähdyn kauhun katalyytti on suru, suhteen loppu ja tarve saada muutosta elämäänsä, Buckley painottaa.

– Kaikki johtaa hetkeen, jolloin Harper lopulta kysyy: ”Mitä haluatte minulta?”

– Rakkautta.

– Selvä.

– Joskus emme voi vain antaa sitä jollekin toiselle. Ja sen yli on päästävä, hän sanoo.

– Alex on kasvanut tällä seudulla. Hän on katsellut tätä maisemaa koko ikänsä. Se virittää kauhutunnelmaan, eikä sitä edes heti tajua. Siihen liittyy jonkinlainen pakanallinen perintö. Kun kävin viikonloppuisin kotona, pomppasin ylös säikähdyksestä, kun poikaystäväni tuli samaan huoneeseen. Huusin hänelle ja hän väitti vastaan, että oikeastaanhan hänkin elää siellä. Olin koko ajan hermot pinnassa.

Laulava näyttelijä

Kaikesta huolimatta hänellä oli kuvauspaikalla hauskaa. Hän myös päästeli outoa ääntä elokuvan loppuun asti.

– Kun traileri ilmestyi, perheeni lähetti minulle sarjan ääniviestejä, joissa he kaikki tekivät samaa ”O! O!” -ääntä. He kutsuivat sitä viralliseksi Buckleyn päivälliskutsuksi.

Kinnear lisää, että Buckley etsii sinnikkäästi tekosyitä laulaa jotain jokaisessa elokuvassaan.

– Joka hemmetin elokuvassa. Eivätkä muut voi tehdä kuin rukoilla: ”Ei tänään, Jessie!” hän nauraa.

Buckleyn äiti oli laulaja ja tyttö kasvoi laulaen. Hän ei ikimaailmassa ajatellut, että hänestä tulisi näyttelijä.

– Mitä laulamiseen tulee, minulla ei oikeastaan ole mitään kunnianhimoa sen suhteen. Se vain tuottaa nautintoa minulle, siinä kaikki. Laulamisella ja näyttelemisellä on kuitenki jotain yhteistä, koska kummallakin tavalla kertoo tarinaa. Laulut ovat periaatteessa kolmeminuuttisia elokuvia. Niissä tekee saman kuin joskus kolmetuntisessa elokuvassa.

Buckley myöntää tuntevansa olonsa turvalliseksi indie-elokuvan huomassa. Se on edelleen hänen maailmansa. Rooli The Lost Daughter -elokuvassa, jossa hänen esittämänsä nuori nainen alkaa ymmärtää, ettei haluaisikaan olla äiti, on avannut uusia ovia. Ja niitä avautuu koko ajan lisää.

– Millaista oli viettää hetki Elena Ferranten maailmassa? Se oli uskomaton kokemus. Kaikkien pitäisi päästä sinne joskus. Se elokuva, työskenteleminen Maggie Gyllenhaalin kanssa… kaikki se muutti minua ihmisenä, myös naisena.

– On mukava päästä osaksi asioita, jotka tuottavat niin paljon tyydytystä. Minun kaltaiseni tytöt eivät yleensä saa sellaista mahdollisuutta. Nyt olen Cannesissa, mutta pohjimmiltaan olen hieman järkyttynyt. En voi odottaa, että pääsen lopulta takaisin kotiin ja ajamaan nurmikkoa.

Teksti: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: Nordisk Film

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia