Judy

GENRE , , ENSI-ILTA 25.10.2019 TÄHDET

Renée Zellwegerin muodonmuutos on ehkä tyypillinen Oscar-voittoon vievä roolisuoritus, mutta se on harvinaisen hyvä tyypillinen Oscar-voittoon vievä roolisuoritus.

Judy Garland esiintyi ensimmäisen kerran teatterin lavalla vähän yli kaksivuotiaana. Sen jälkeen hän vietti loppuelämänsä valokeilassa. Jos ei teatterin lavalla, elokuvissa, showkiertueilla tai tv:ssä niin ainakin julkisuudessa moninaisten ongelmiensa vuoksi. Niiden vuoksi hän ei viidelle vuosikymmenelle ulottuneen uransa aikana päässyt nauttimaan sen materialistisista siunauksista kuin ajoittain.

Judy-elokuvan alussa Garland on jälleen menettänyt kaiken. Hän on menettänyt rahansa ja kotinsa ja kiertää esiintymässä pikkupalkkioista kahden nuorimman lapsensa kanssa. Kun heiltä menee alta vielä majapaikkakin, nousee varteenotettavaksi uhkaksi myös lasten menettäminen näiden isälle, tähden kolmannelle aviomiehelle ja entiselle managerille Sidney Luftille (Rufus Sewell).

Niinpä Garland tarttuu vastentahtoisesti rahakkaaseen tarjoukseen ja matkustaa 1960-luvun lopussa yksin Lontooseen muutamien viikkojen kiinnitykseen tunnettuun yökerhoon. Tähti kun on aina ollut erityisen suosittu Euroopassa ja Britanniassa varsinkin.

Michael Gambonin esittämä tapahtumapaikan pyörittäjä tietää tähtensä oikullisuudesta, ja tämän kaitsijaksi on palkattu oma avustaja. Jessie Buckleyn topakasti näyttelemä Rosalyn toimii tavallaan myös katsojien välikappaleena lähietäisyyden näköyhteydellään murenevaan laulajattareen. Aluksi hän on turhautunut tämän varautuneisuudesta, päihteiden käytöstä sekä epätäsmällisyydestä ja -luotettavuudesta. Hiljalleen hän alkaa nähdä yksinäisen, surullisen ja rikkinäisen naisen, jolla on vääristynyt kuva itsestään ja joka pelkää kuollakseen pettävänsä yleisönsä odotukset.

Elokuva perustuu teatterimusikaaliin End of the Rainbow, ja sovituksen ohjaaja Rupert Gooldilla on myös pitkä teatteritausta. Judy onnistuu kuitenkin välttämään näytelmäpohjaisten leffojen monet sudenkuopat ja tuntuu aivan oikealta elokuvalta, jonka juoni on tuttu ”vanhenevan tähden joutsenlaulu”. Korkeintaan tyylitellyt takaumat Garlandin pelkissä studiolavasteissa vietetyistä nuoruusvuosista ja rautalangasta väännetyssä nujertamisessa sisältävät moisia kaikuja.

Judy olisikin selkeästi hyvistä tuotantoarvoistaan huolimatta melko tavallinen, dramaturgisista syistä kulmissa hiukan oikova, asioita ja henkilöitä yhdistelevä ja aikajanoja ja asioita aavistuksen vääristelevä elämäkerta, ellei sen keskiössä olisi Renée Zellwegerin keskittynyttä roolisuoritusta. Hän on tehnyt huikean fyysisen muodonmuutoksen mutta löytänyt lisäksi jatkuvaa hyväksyntää ja rakkautta tarvitsevasta, alkoholin ja pillereiden voimalla käyvästä tulkitsijasta useita, ristiriitaisuudessaankin uskottavia tasoja.

Zellweger myös esittää itse Garlandin lauluja, mitä voi pitää tai olla pitämättä hyvänä ratkaisuna, sillä alkuperäisen tasolle on vaikea päästä. Ne ovat kaikessa viihdyttävyydessäänkin maneereista (niin Garlandilta matkituista kuin näyttelijättären omista) ammentavaa kuorrutusta, jonka alta löytyy varsinainen herkku.