Casey Affleckin Light of My Life ei päässyt Sundancen kilpasarjaan vaan esitettiin kilpailun ulkopuolella – syynä epäilemättä Affleckia vastaan nostetut syytteet naisnäyttelijöiden huonosta kohtelusta hänen aiemmissa elokuvaprojekteissaan.
Light of My Lifen tarinasta tulee tässä kontekstissa mieleen jopa halua esiintyä tyttöjen suojelijana. Affleck esittää elokuvassa isää, joka post-apokalyptisessä maailmassa vaeltaa metsissä ja puoliautioissa maalaiskylissä tyttärensä kanssa (roolissa nuori löytö Anna Pniowsky).
Vain naisiin iskevä rutto on vienyt liki kaikki naiset maailmasta, mukaan luettuna perheen äidin (lyhyissä takaumissa Elisabeth Moss). 11-vuotias tytär on puettu pojaksi, ja isä ja tytär pysyttelevät etäällä muista ihmisistä jottei totuus tulisi ilmi. Teillä vaeltava puolivilli miesporukka kun ei ole nähnyt naista kymmeneen vuoteen. Tytär alkaa kuitenkin olla teiniäiän kynnyksellä ja vaikeampi hallita.
Elokuva avautuu pitkällä Nooan arkki -mukaelmatarinalla, jota isä kertoo teltassa tyttärelleen. Affleck kertoi esityksen jälkeisessä Q&A:ssa, että hän sai idean tarinoista, joita kertoo omille pojilleen ja elämästään poikien kanssa avioeronsa jälkeen. Affleckin tarkoitus oli alun perin tehdä elokuva pojasta, mutta hänen poikansa olivat sitä vastaan, peläten joutuvansa elokuvahenkilöiden malliksi.
”Elokuva on oikeasti vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta, vaikka kirjoitin siihen hyvin apokalyptisen maailmankuvan”, Affleck sanoo.
”Jokaisella vanhemmalla on painajaiskuva mielessään siitä, mikä olisi pahin mitä voi lapselle tapahtua. Lapsi katoaa ostoskeskuksessa ja kaikki mahdollinen käy mielessä. Suojelunhalun ja sopivasti itsenäisyyttä antamisen välinen balanssi on vanhemmalle vaikeaa”
Anna Pniowsky piti elokuvan tekemistä hyvänä kokemuksena.
”Vaikka minun pitikin leikata pitkä tukkani lyhyeksi roolia varten. Casey leikkasi sen itse, koska sen oli tarkoituskin näyttää huonosti leikatulta.”
Children of Menin mieleen tuova elokuva ihmiskunnan mahdollisesta lopusta kuvattiin syksyisissä ja talvisissa Kanadan maisemissa.
Fatih Akin poikkesi vaihteeksi siirtolaisaiheista tosiperäisen sarjamurhaajan jäljille kilpailusarjan elokuvallaan The Golden Glove. Elokuva jakoi Screen-lehden kriitikkoraadin saaden kaikkea yhden ja neljän tähden välillä.
Elokuva onkin vaikea katsottava: 1970-luku ei näyttäydy nykynostalgian valossa, vaan joka ikinen otos laitapuolen asukkaiden ryyppymestana toimivasta Der Goldene Handschuh -kapakasta roskaisiin katuihin ja sarjamurhaajan puolityhjien snapsipullojen täyttämään ullakkoasuntoon on epämiellyttävän sottaisen näköinen.
Halpaa viinaa virtaa pullokaupalla, ja koko elokuva tuntuu haisevan mätänevältä lihalta, vanhalta viinalta ja sottaisilta käymälöiltä. Sarjamurhaaja, jolla on epäilyttävän suomalaiselta kuulostava nimi Fritz Honka, perustuu todelliseen henkilöön, joka metsästi murhattavansa Hampurin punaisten valojen alueelta.
Elokuva herättää kysymyksiä esittämistyylillään: sarjamurhaaminen näytetään juuri niin brutaalina touhuna kuin se on ollut. Hongan uhrit ovat keski-ikäisiä, elämän kaltoin kohtelemia alkoholistinaisia, paitsi yksi potentiaalinen uhri, enkelikiharainen lukiolaistyttö, johon Hongan kiinnostus suuntautuu. Naisten brutaali kohtelu ja sen esittäminen liikkumattoman kameran todistamana jakoivat festivaalilla mielipiteitä.
Toisaalta voisi pohtia, onko Fatih Akin tietoisesti pyrkinyt luomaan vastakohdan viimeaikaisten tv-sarjojen glamorisoimille sarjamurhaajille. Mikäli Akinilla on ollut joku yhteiskunnallinen näkemys elokuvaa tehdessään, se lienee aika lohduton näkemyksessään 1970-luvun Saksasta.
Teksti: Eija Niskanen, Berliini
