Antti Heikki Pesosen kansainvälistä huomiota herättänyt lyhytelokuva Korsoteoria ja pohjoismaisen ideakilpailun voitto avasi tien esikoispitkän tekoon. Päin seinää tulee ensi-iltaan tapaninpäivänä.
Teksti: Jussi Huhtala
Kuvat: Annika Miettinen
Onko Päin seinää -elokuvan tarinalla yhteyttä Korsoteoriaan?
Siinä ei ole mitään suoraa tarinallista jatkoa. Elokuvassa on Armi Toivanen ja samaa porukkaa kameran takana ja tietty mielenmaisema on sama. On tiettyjä tyylillisiä yhtymiä, mutta eivät ne juonellisesti liity toisiinsa.
Auttoiko Korsoteorian menestys pitkän elokuvan tekemisessä?
Ehdottomasti. Kun lyhytelokuva meni niin hyvin, oli paljon helpompi lähteä tekemään esikoispitkää. Kävi myös toinen hieno juttu, että kävin esittelemässä Nordic Talents -tapahtumassa vuonna 2012 tätä leffaideaa, ja se voitti pääpalkinnon. Pitchauspalkinto oli suoraa rahaa budjettiin. Kun oli hyvin mennyt lyhäri siinä taustalla, niin kyllä se helpotti tietä päästä tähän pisteeseen.
Laadit käsikirjoituksen itse. Oliko se pitkä prosessi?
Pystyn tekemään vain jutun kerrallaan. Kun saimme Korsoteorian valmiiksi, niin aloin miettiä tätä. Kirjoitin vuoden, sitten etsin tuotantoyhtiön, ja sitten hankittiin rahoitus. Siinä meni toinen vuosi. Kun päästiin tekemään elokuvaa tuli suunnitteluvaihe, joka oli sekin aika pitkä, noin yhdeksän kuukautta.
Kävivätkö kuvauspaikat sellaisinaan, vai pitikö niistä tehdä vielä enemmän itävantaalaisen näköisiä?
Se on kuvattu Itä-Helsingissä, Keravalla, Järvenpäässä ja Vantaalla. Näimme tosi paljon vaivaa siinä, että etsimme kuvauspaikkoja betonilähiöistä, mikä palvelee tarinan esteettistä puolta. Päätettiin aika aikaisessa vaiheessa, että vaikka tarinassa mainitaan Itä-Vantaa, niin ei pysytä siellä. Ajettiin sitten monta tuhatta kilometriä ympyrää pääkaupunkiseudulla, jotta löydettäisiin sopivat paikat.
Olitko ajatellut Armi Toivasta päärooliin alusta alkaen?
Se oli selvä valinta. Armi, Eero Ritala ja Kai Lehtinen ovat sellaisia, joiden kanssa olen aiemmissa lyhytelokuvissa tehnyt töitä. Teini-ikäisiä lukuun ottamatta keskeiset hahmot ovat tuttuja näyttelijöitä.
Elokuvaa leimaa tietty synkkyys. Lähteekö se omasta maailmankuvastasi?
En näe elokuvaa synkkänä. Välittämisestähän siinä on kyse ja rakkaudenkaipuusta. Pelkkä synkkyys ei minua lähtökohtaisesti kiinnosta. Pitää olla tietyissä kohdissa jotain empaattista tai sydämellistä. Sataprosenttinen synkistely ei ole kovin mielenkiintoista. Se on mielenkiintoista, kun on 95 prosenttia synkkyyttä ja 5 prosenttia valoa. Silloin se valoisampi puoli korostuu.
Päin seinää itse asiassa alkaa hyvinkin komediallisena.
Se on ihan tietoinen valinta. Se tavallaan menee asteittain siihen traagisuuteen lopussa, ja humoristisuus jää. Viimeinen puoli tuntia on lähes huumoriton paria poikkeusta lukuun ottamatta. Se alkaa humoristisena ja asteittain muuttuu traagisemmaksi ja synkistyy.
Elokuvassa on mielenkiintoisia ja osuvia musiikkivalintoja kuten Leevi and the Leavingsia ja saksalaista tanssipoppia.
Kaikki lähtee siitä, että Sandran Maria Magdalena tai Scooter on sellaista kamaa, jota hahmot voisivat kuunnella. Leevi tulee taas siitä, että koko elokuva voisi olla Leevi and the Leavingsin biisi. Siinä on tiettyä romanttisuutta mutta myös kieroa huumoria, joten se on tyylillisesti aika lähellä.
Alakuloisuudesta huolimatta ei oteta itseään liian vakavasti.
Ei. Eikä moralisoida hahmoja kuten ei Leevi and the Leavingsin teksteissäkään.
Esikoispitkä on ohjaajalle tärkeä askel. Miten sinusta tuli elokuvantekijä?
Olen jostain kahdeksanvuotiaasta asti haaveillut leffahommista. Ennen elokuvaa, vielä pienempänä poikana, pidin sarjakuvista ja vieläkin niistä diggailen, mutta hyvin nuorena huomasin etten osaa piirtää. Piti keksiä vaihtoehtoinen ilmaisuväline, ja kun tuli Tim Burtonin ensimmäinen Batman, niin lapsen mielessäni nämä kaksi asiaa yhdistyivät. Tavallaan tein hyppäyksen siinä vaiheessa.
Pääsit ensi yrittämällä Taideteollisen korkeakoulun ohjaajalinjalle. Antaako se hyvän pohjan elokuvan tekemiselle?
Minulle ainakin antoi. Sain tilaisuuden tehdä paljon juttuja varsinkin loppuvaiheessa. Tämä on käsityöläisammatti: kun pääsee tekemään niin oppii. Minulle tuli Jarmo Lampela professoriksi, ja hän antoi tilaisuuksia tehdä muutaman sadan euron budjetilla lyhytelokuvia, joissa löysin oman kädenjälkeni.
Viime aikoina on puhuttu paljon suomalaisen elokuvan tasosta. Oletko seurannut keskustelua?
Ystäväni näytti muutama vuosi sitten Filmihullusta artikkelia 60-luvulta samasta aiheesta. Jos vähän kärjistää, niin siinä oli kaikki samat pointit, joista keskustellaan nyt. Eli jo yli neljäkymmentä vuotta on käyty samaa keskustelua. Se ei enää edes muistuta keskustelua vaan on enemmänkin neuroosi. Uskon että keskustelun voi voittaa sillä tavalla, että osallistuu siihen omien leffojensa ja televisiosarjojensa kautta.