Marraskuussa 87 vuotta täyttänyt Ridley Scott on tehnyt elokuvia jo 47 vuotta. Gladiator II oli silti merkkipaalu rikkaiden maailmojen rakentamisesta kuuluisalle ohjaajalle.
– Tämä on isoin elokuvani ikinä. Sen muistutti, että elokuvien tekeminen on paras pienoisrautatiepaketti, jonka poika voi saada.
Scott on harmitellut, ettei itse ohjannut jatkoa Alienille ja Blade Runnerille.
– Tähän taisin suhtautua aika omistavasti. Olin vahvasti mukana käsikirjoitusvaiheessa. Teen kuvakäsikirjoitusta puhuessani, hyvin pikkutarkkaa sarjakuvaa. Kuvaan paperilla ottoja, paikkoja, väkivaltaa. Sitten vien niitä eri osapuolille, ja se auttaa käsikirjoittajaa ymmärtämään aikomuksiani.
Pikkutarkan etukäteisvalmistelun ansiosta Gladiaattori II:n kaltainen massiivinen projekti saatiin purkkiin 51 päivässä.
– Täytyy tietää, mihin kameransa laittaa, muuten ei kannata yrittää. Kuvakäsikirjoitusteni ansiosta niiden paikka oli jo mielessäni. Kun kävelen kuvauspaikalle, 900 ihmisen täytyy tietää mitä haluan, joten on parempi tietää mitä olen tekemässä. Siksi kuvaan ensimmäistä ottoa jo yhdeksältä aamulla enkä lounasaikaan. Siinä ei jää aikaa kuvauspaikalla turisemiseen.
Valmis elokuva on täynnä leuat loksauttavia toimintajaksoja, mutta samalla se on syvästi tunteellinen.
– Löysimme edellisessä osassa vahvan henkisen jatkumon, joka kulki läpi elokuvan ja jatkuu uutuudessa, Scott kommentoi tarinaa.
Enemmän on paremmin
Siinä missä vuoden 2000 Gladiaattori esitteli hevosvaunukisoja ja taisteluita tiikereiden kanssa, Gladiaattori II heittää vedellä täytetylle Colosseumille kokonaisia laivoja taistelemaan tiikerihaiden vaaniessa pinnan alla. Puhumattakaan gladiaattorista, joka ratsastaa areenalle valtavan valkoisen sarvikuonon selässä. Scott olisi halunnut hahmon jo ensimmäiseen elokuvaan, mutta se ei tuolloin ollut mahdollista.
Lue myös: Denzel Washington pohtii, miksei ole tehnyt romanttisia komedioita uransa aikana
Nyt hänellä oli lisäksi lauma villejä paviaaneja ja elokuvan käynnistävä meritaistelu, joka kestää hengästyttävät 11 minuuttia. Ei ihme, että ovelaa ja kieroa Marcinusta esittävä Denzel Washington kuvaili elokuvan mittakaavaa valtavaksi, kuin ”Cecil B. DeMille steroideissa”.
Elokuvan valmiiksi saattaminen onkin vienyt yli puolet Scottin urasta. Kun Gladiaattori kuittasi viisi Oscaria ja lähes puoli miljardia lippukassadollaria, alettiin pohtia jatko-osaa. Scott toteaa, että siihen liittyi yksi iso mutta: Kuinka tehdä jatkoa elokuvalle, jonka tärkeistä hahmoista suurin osa ei selvinnyt lopputeksteihin asti?
Vuonna 2019 David Scarpa, joka on kirjoittanut sekä Scottin All the Money in the World -elokuvan (2017) että Napoleonin (2023), istui lopulta alas ohjaajan kanssa ratkaisemaan ongelmaa.
– Suoraan sanoen, ratkaisu oli aivan nenämme edessä, Scott toteaa.
Ratkaisun nimi oli Lucius. Gladiaattorissa julman keisarin Lucilla-siskon (Connie Nielsen) nuori poika jumaloi Russell Crowen esittämää Maximusta. Scott ja Scarpa tajusivat, että he voisivat tehdä Luciuksesta Maximuksen pojan.
Valloittava avaus
Nyt Lucius on noin 14 vuotta vanhempi, ja häntä esittää Paul Mescal. Todistettuaan Maximuksen jalon kuoleman poika kiidätettiin salaa ulos Roomasta ja nyt hän nauttii idyllisestä elämästä vaimonsa kanssa nykyisen Libyan alueella sijaitsevassa kaukaisessa Numidiassa.
Se keskeytyy, kun Lucillan uusi puoliso, kenraali Acacius (Pedro Pascal) valloittaa Numidian ja vangitsee Luciuksen. Gladiaattori II:n avaava Numidian valloitus oli ensimmäinen elokuvaan kuvatuista huimista kohtauksista.
– Roomalaiset valloittivat paikkoja ihan ottamisen ilosta, vangeista tehtiin orjia ja taistelijoita, Scott selostaa.
– Kohtaus oli haastava, koska kuvasimme keskellä aavikkoa! Meri oli hiekkaa. Rakennutin kolme täysimittaista alusta. Kopioita roomalaisista: 30-metrisiä, kolmikerroksisia, miehiä sisällä soutamassa ja väkeä kannella. Sitten ILM käytti fantastista taikaansa ja teki niistä 50, lisäsi laivoja ja ihmisiä – ja tietysti veden. Rakastan sitä kohtausta.
Katkera Lucius raahataan Roomaan kostonhimoa kihisten. Hänen aikoinaan kotinaan pitämänsä kaupunki on nyt läpimätä. Julmien kaksoskeisareiden Geta ja Caracalla peukalon alla siitä on tullut entistäkin petollisempi, vaarallisempi ja väkivaltaisempi.
Tuplapahiksen puolikas
Fred Hechinger esittää Roomaa hallitsevien kaksosten toista puolikasta. Hän kasvoi Scottin elokuvien parissa tietämättä kasvaneensa niiden parissa.
– Muistan nuorena katsoneeni ensin Thelma & Louisen, sitten Alienin, sitten Blade Runnerin ja sitten Gladiaattorin. Kun vasta siinä vaiheessa oivalsin niiden olevan saman ihmisen tekemiä, se muokkasi käsitystäni ohjaajan mystisestä työstä. Oli häkellyttävää, että yksi ja sama ihminen oli luonut niin ainutlaatuisia ja erilaisia maailmoja. Se oli kaltaiselleni elokuvaintoilijalle inspiroivaa.
– Kuvauspaikalla tajusin, että hän tosiaan luo näyttelijöille maailmoja, joissa voi elää ja joihin voi reagoida. Vasemmalla näet 600 ihmistä, oikealla puolellasi on kaiken maailman eläimiä. Kohtausta ei voi kontrolloida, on käveltävä sisään ja tunnettava mitä tapahtuu, olla läsnä ja tuoda itsensä esiin.
Netflixin The Fear Street -trilogiasta ja HBO:n The White Lotus -sarjasta tuttu Hechinger kuvailee Caracalla-keisaria vioittuneeksi. Hän ja Caracallan kaksosveli Getaa esittävä Joseph Quinn työstivät hahmojen synergiaa yhdessä.
– Caracalla ja Geta kilpailevat keskenään ovat myös riippuvaisia toisistaan. He hakevat niin toisen hyväksyntää kuin tuhoakin. Heidän maailmassaan ei ole muita, vaikka he käyttävät työkaluinaan valtakunnan kohtaloa ja miljoonien ihmisten elämää, Hechinger analysoi.
– Monet hahmoista ymmärtävät vallan kuvioita, mutta Caracalla on jollain tavalla siitä vapaa ja jopa eläimellinen. Hän liukuu pelottavasta tarkkanäköisestä sulaan hulluuteen, joten pyrin suorituksessani rytmittämään niiden tempoa.
Joaquin Phoenix oli Commoduksena niin ikoninen, että uutuudessa pahiksilla oli suuret saappaat täytettävinään.
– Onneksi minä ja Joe jaoimme valokeilaa, Hechinger nauraa. – Vakavasti puhuen esikuvat ovat outoja, niitä voi joko yrittää pakoilla tai niistä voi yrittää nostaa inspiraatiota, joten se on vähän skitsofrenistä. Aluksi minua innosti Ridleyn vapaa suhtautuminen historialliseen tarinaan. Hän ei halunnut elokuvasta kuivaa tietoteosta, hän haluaa kaiken olevan yhtä elävää ja rosoista kuin nykypäivänä. Niinpä olemme kaikkea historiallisista Caracallasta ja Getasta Beavisiin ja Buttheadiin.
– Emme halunneet Joaquinin suorituksen halvaannuttavan omaamme, emmekä halunneet ratsastaa hänen suorituksellaan. Hahmomme olivat kuitenkin sidoksissa isoon tarinaan. Keisareista puhuttaessa taustalla on aina verenperimä.
Caracalla ja Geta hallitsevat Roomaa noin puolitoistavuosikymmentä Gladiaattorin tapahtumien jälkeen. Asiat eivät ole muuttuneet parempaan päin.
– Ensimmäistä elokuvaa katsoessa ajattelee, etteivät valtakunnan asiat voisi olla huonommin. Tätä katsoessaan voi vain miettiä: ”Kuinka kaikesta saattoi tulla näin paljon kamalampaa?” Korruptio on virrannut pieninä virtoina, jotka vuosien varrella ovat tulvineet kunnes poikkeuksesta on tullut asioiden tila Rooman poliittisessa elämässä.
– Mielestäni se kytkeytyy nihilistinen nautinto väkivallasta, jota kaikki Roomassa seuraavat tai harrastavat. Kauhistuttavasta, sydäntäsärkevästä ja brutaalista väkivallasta. Elokuva kysyy: ”Jos katsoo näin paljon väkivaltaa ja asioihin puuttumisen sijaan osoittaa suosiota, eikö silloin ole osa sen kierrettä, vaikka ei itse siihen osallistuisi?”
Hechinger nähdään pian myös Kraven the Hunter -seikkailun Kameleonttina.
Ryysyistä rikkauksiin
Valtakunnan sairasta pääkaupunkia kuvastaa hyvin Denzel Washingtonin esittämä Macrinus, rikas ja vaikutusvaltainen asekauppias, joka työstää orjatulokkaista gladiaattoreita taistelemaan Colosseumin verenhimoisissa näytöksissä. Mitä pitemmälle he etenevät, sitä suuremmaksi kasvavat Marcinuksen mahdollisuudet haalia himoitsemaansa valtaa.
– Macrinus tiedostaa, että keisarit eivät itse ole ansainneet mitään. Hän itse on tehnyt töitä kaiken eteen. Hän on valmis käyttämään ketä tahansa saadakseen haluamansa, ja asenne johdattaa hänet vaaralliselle polulle, Washington kertoo.
Hahmon luomisessa Scottia inspiroivat ranskalaisen maalarin ja kuvanveistäjän Jean-Léon Gérômen (1824–1904) maalaukset, niiden värit ja asut. Washington ei tosin arvostanut niiden kaikkia elementtejä.
– Hän ei pitänyt parroista. Mutta hän rakasti kaikkea sitä hopeaa, Scott paljastaa. – Ajatus oli tehdä Macrinuksesta varakas mutta vaarallisen oloinen käsityöläinen. Pähkäilimme Denzelin kanssa, että hän on varmaan ollut sotavanki ja joutunut taistelemaan tiensä vapauteen areenalla. Hän on kova. Kun hän saa tilaisuuden toimittaa Rooman armeijoille oliiveja, leipää, viiniä ja aseita, hänestä tulee rikas ja hän ajattelee: ”Miksi en saisi paikkaa vallan huoneissa näiden mulkvistien kanssa, jotka eivät tiedä mitä tekevät?!”
Lue myös: Ridley Scottia laiskaksi haukkunut kuvaaja korjasi ilkeitä puheitaan – ”Tätä oikeasti tarkoitin”
Macrinus ottaa tähtäimeensä Luciuksen, jossa hän aistii areenalla vaadittavaa raivoa. Nuorukaisen kostonhimo voisi tehdä hänestä äärimmäisen soturin. Niin käynnistyy eeppinen tarina.
– Ridleyn taistelukohtauksissa ei ole sata tyyppiä, heitä on tuhat. Hänellä ei ole 20 hevosta, hänellä on 20 hevoslaumaa. Mihin näyttelijä kääntyykin, hän on sisällä Ridleyn maailmassa, Washington kuvailee.
Art-housesta Blockbusteriin
Kaiken keskellä on Paul Mescalin Lucius, joka yrittää selvitä taisteluareenan yhä mielikuvituksellisemmista kauhuista. Ne johtavat toinen toistaan seuraaviin toimintakohtauksiin, jotka on nähtävä uskoakseen. Taistelijoiden on voitettava niin villieläimiä kuin sisällään palavat tunteet. Luciuksella niihin kuuluu viha hänet lapsena hylännyttä äitiä kohtaan.
28-vuotias irlantilainen Paul Mescal oli viime vuonna Oscar-ehdokas suorituksestaan Aftersunissa, ja vakuutti sen jälkeen myös All of Us Strangersissä.
Mescal on Luciuksena sekä fyysisesti vaikuttava että monitasoisen tunteikas, vahva mutta haavoittuva, vihainen mutta älykäs. Se onkin tarpeen, kun joutuu kävelemään Russell Crowen jalanjäljissä. Scott löysi pääosanesittäjänsä myöhään eräänä iltana selatessaan tapansa mukaan sängyssä kanavia.
– Tarvitsen iltasatuni, Scott avaa iltarituaaliaan, joka tällä kertaa johti vuoden 2020 Normaaleja ihmisiä -minisarjaan, jota joku oli hänelle suositellut. – Vaikka yleensä ne eivät ole minun juttuni.
Katselun aloittuaan hän ahmi koko sarjan Mescalin läsnäolon ansiosta.
– Hän toi mieleen nuoren Richard Harrisin.
Huomiosta tuli tuplasti merkittävä, koska Gladiaattori II paljastaa Luciuksen Harrisin esittämän Marcul Aureliuksen lapsenlapseksi.
– Mieleen nousi myös nuori Albert Finney, tämän poikamaisuus elokuvissa kuten Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun. Raikkaus ja kurittomuus. Paulilla on myös teatteritaustaa, mikä auttaa. Valtavalla areenalla äänen pitää kantaa, ja sen oppii teatterissa.
Kirjaimellisestikin Scottin hiekkalaatikkoon leikkimään päässyt Paul Mescal toteaa, ettei Gladiaattorin merkitystä hänelle voi yliarvioida.
– 13-vuotiaana olin tohkeissani taisteluista ja fyysisistä elementeistä. Varttuessani aloin keskittyä tarinan tunne-elementteihin, kuten Maximuksen matkaan. Klassikot kehittyvät katsojan kanssa. Lopulta Lucius saa pukeutua Maximuksen haarniskaan. Se oli huikea hetki, joka sai selkäpiin kihelmöimään. Vain kaksi näyttelijää on ikinä käyttänyt sitä – ja minä olen heistä toinen.
Mescal häkeltyi valintansa nopeudesta.
– Minulla oli puolen tunnin Zoom-puhelu Ridleyn kanssa, ja noin viisi minuuttia puhuimme siitä, miltä Gladiaattori II voisi näyttää. Loppuajan puhuimme gaelilaisesta jalkapallosta, koirista ja sen sellaisesta. Tajusin, että elokuvasta puhumisen sijaan hän tutkaili minua. Ridley on niin impulsiivinen. Jos hän tuntee jotain, hän seuraa sitä. Uskon, että se osaltaan tekee hänestä niin nerokkaan.
Lihaa luiden päälle
Agentin puhelimitse välittämä tieto valinnasta tavoitti Mescalin kävelemässä talvisen Lontoon kaduilla. Hän joutui pinnistelemään pitääkseen tiedon salassa muutamia viikkoja ennen sen julkistamista. Sitten alkoi puolen vuoden treenausputki tarkkoine dieetteineen ja voimaharjoitteluineen.
– Olin aluksi naiivi ja totesin haluavani olla ”normaali” gladiaattori lihaksikkaan soturin sijaan. Sitten tajusin, että minun raameillani siihen aikaan ei olisi ikinä selvitty niistä miekkaa heiluttavista jättiläisistä. Minunkin piti vaikuttaa siltä, että pystyisin tuottamaan vahinkoa, mikä oli kyllä outo ajatus sinänsä, näyttelijä nauraa.
Miekoista puheen ollen, niistä Mescal oli innoissaan.
– Oikeasti, miekkailu on joka pojan unelma! Nyt se ei enää ollut mielikuvista, vaan verhouduin haarniskaan, kun alan parhaat opettivat minua taistelemaan, hän hymyilee.
Siitä lähti myös hahmon luonteen rakentaminen.
– Lähtökohtana mietin, miten Lucius selviytyy areenalla viikosta toiseen. Se kumpuaa hänen jääräpäisestä, peräänantamattomasta luonteestaan. ”Tukahdutan kaiken sympatian itsessäni ja vain voitan.” Luciuksessa on härkämäistä voimaa, hän on tyyni ja hiljainen, ei tuhlaa energiaa tarpeettomasti. Hän voittaa tuijotuskilpailun ja teoriani mukaan usein voittaa jo ennen areenalle astumista.
Hahmon särmiin Mescalilla oli kaksi erityistä inspiraation lähdettä. Ensinnäkin hänen omat kokemuksensa gaelilaisesta jalkapallosta.
– En ollut paras pelaaja, mutta osasin liikkua. Keskipakkina opin fyysisen jämäkkyyden pimeät taidot.
Toinen kumpusi hänen rakkaudestaan tv:n nyrkkeilyotteluita kohtaan.
– Lucius ei ole monisanainen, ja sille on syynsä. Hän on järjestelmänvastainen ja aavistuksen holtiton. Hänellä ei juuri ole itsesuojeluvaistoa. Monet elokuvan gladiaattorit paukuttavat rintaansa, mutta ei Lucius. Nyrkkeilyä katsoessani tiedän pelätä ottelijaa, joka seisoo hiljaa nurkassa maahan tuijottaen. Sellainen Lucius on. Hän on täysin nihilistinen, koska ei välitä elääkö vai kuoleeko, ja sellainen henkilö on vaarallinen. He ottavat riskejä.
Stressi on voimaa
Luciuksen äitiä esittävä Connie Nielsen on todennut paluun Colosseumille olleen tunteellinen kokemus. Scott ei tunnusta olleensa tunteellinen paluusta yhden rakastetuimman elokuvansa maisemiin.
– Tuskin. Mutta innostunut? No hitto joo! Olen iloinen, että Connie oli siellä, sillä oli mahtavaa saada mukaan edellisen elokuvan selviytyjä. Oli upeaa olla taas siellä kaikkien näiden tyyppien ja hilavitkuttimien kanssa. Meillä oli 11 kameraa. 11. Jouduimme operoimaan nopeasti ja taidolla. Valehtelisin, jos kieltäisin sen olleen elämys.
Ensimmäisen osan suosion tuomat paineet eivät Scottia hätkäyttäneet.
– Tätä työtä ei voi tehdä, jos ei kestä stressiä. Minä toivotan sen tervetulleeksi, se pistää veren kiertämään. Se oli ehdottomasti haaste, mutta sellaiset tekevät työstäni kiinnostavaa! Tiesin, että Gladiaattori oli vahvasti elossa, kiitos hemmetin tv:n. Voin milloin vain törmätä johonkin, jonka tein 20 tai 30 vuotta sitten. Joten tämä oli nakuttanut takaraivossani. Mitä tapahtui seuraavaksi? Niin kuin minulle usein käy, idea pulpahtaa mieleeni illalla sängyssä ja minun on noustava kirjoittamaan se ylös.
Miten ohjaaja sitten näkee näiden kahden elokuvan sijoittuvan urallaan?
– Tämä on isoin elokuvani ikinä, se saattaa olla kaiken kokemukseni kulminaatio. Myös yleisöreaktion suhteen. Gladiaattori on selvästi kestänyt aikaa, sen tunnetaso, väkivalta ja kuolevaisuuden teema – tai kuolemattomuuden. Sain kuvata Taivaan Toscanassa, mikä on melko realistista.
Jos Toscana on Taivas, Islannista tuli Kiirastuli. Gladiaattori II ilmestyi Scottille näkynä synkkänä päivänä Islannissa. Raudan harmaat taivas ja meri sekä musta pikkukiviranta saivat hänet ajattelemaan kiirastulta. Synkkyyden keskellä Scottin päässä aina pyörivää kameraa kohti harppoi soturi.
– Se käynnisti elokuvan minulle ja inspiroi myyttisen Styx-joen jakson Luciuksen tuskaillessa menetystään.
Meidän maailmassamme tuotantoryhmä matkusti niin Marokkoon kuin Scottin henkiseksi kodikseen kutsumaansa Maltaan, jossa alkuperäinen elokuva kuvattiin neljännesvuosisata sitten. Sinne palkittu lavastaja Arthur Max, jonka kanssa Scottin on työstänyt peräti 16 elokuvaa, rakensi 60 prosenttia Colosseumista kattavan lavasteen.
– Yksi yhteen -koossa, hän korostaa. – Tämä on Gladiaattori Plus, kaikki on isompaa ja tarkempaa.
Max rakensi myös vesialtaaseen osion, jota käytettiin Colosseumin täyttyessä vedellä meritaistelunäytöksiä – naumachiae, kuten muinaiset roomalaiset sanoivat – varten.
– Esituotannossa meillä oli historiallinen ostoslista kaikesta Colosseumissa tapahtuneesta. Ja siinä oli mistä valita. Tiesin heidän täyttäneen areenan vedellä ja järjestäneen meritaisteluita, tiesin heidän käyttäneen mureenoita. Ajattele mihin he pystyivät. Jos pystyy rakentamaan Colosseumin, pystyy tuomaan sinne mereneläviäkin.
Täältä ikuisuuteen
Denzel Washington ei suhtaudu sentimentaalisesti elokuviinsa, hänen suosikkinsa on aina ”seuraava”.
– Mutta on sanottava, että olen iloinen tästä! Kukaan ei ole uutterampi kuin Ridley, on vain yritettävä pysyä hänen tahdissaan ja minun iässäni se on inspiroivaa. Voin urallani päättää, minkä tason pilottien matkaan lähden, ja hän on yksi heistä. Tämä on isoin elokuvani ikinä ja hän on mestari alallaan.
Mestari itse on enemmän kuin tyytyväinen saatuaan jatkaa tarinaa, jonka koskettavuudesta moni on kertonut hänelle vuosien varrella. 86-vuotias 29 elokuvan ohjaaja sanoo harvemmin olleensa yhtä läsnä kuvauspaikalla kuin nyt. Hän myös myhäilee, että se saattoi olla hyvä oppitunti seuraavaa elämääkin varten.
– Olen onnekas, kun vielä tässä iässä olen näinkin toimintakykyinen. Osittain se johtuu siitä, että olen pitänyt itsestäni huolta, osin siitä, että rakastan työtäni. Gladiaattori II on yksi parhaista elokuvistani. Ehkä paras. Halusin tehdä sen, koska ensimmäinen oli tehnyt niin suuren vaikutuksen. Mutta myös, koska ymmärrän kuolemattomuuden käsitteen merkityksen tunnetasolla.
Kuvat ja haastattelut: Paramount Pictures. Toimittanut Jouni Vikman.