Roskaohjaaja ja seksuaalisesti häiriköivät merenelävät

John Waters on legenda, johtui se sitten hänen elokuvistaan, joiden pääosassa nähtiin usein hyvin pelottavan oloinen drag-tähti Divine, tai hänen kieltäytymisestään toimia sääntöjen mukaan – olivat ne sitten mitä tahansa. Locarnon elokuvajuhlilla Pardo d’onore -elämäntyöpalkinnon muun muassa elokuvistaan Pink Flamingoes ja Sarjamurhaajamutsi sekä Hairspray-musikaalista vastaanottanut 73-vuotias legenda oli edelleen vauhdissa masterclass-luennossaan. ”Siis kenen kanssa hän oikeasti pani?!” juhlakalu huusi. ”Marla Maples sanoi, että parasta seksiä hän on saanut Donaldilta. Siis oikeasti. Voitteko edes kuvitella naivanne Trumpin kanssa?”

23.10.2019 11:30

Onneksi Yhdysvaltojen päämiehen seksitaidot eivät ole asialistalla, kun tapaan John Watersin myöhemmin. Watersin epätavallinen ura sen sijaan on sitäkin enemmän.

– Kirjoitin tarinoita kesäleirillä ja muut lapset pelästyivät. Vanhemmilleni soitettiin, joten olen aiheuttanut ongelmia alusta asti, hän kertoo Episodille kynällä piirretyn oloiset viikset ennallaan vuosikymmenten jälkeenkin.

– Tiedätkö, on helppo järkyttää ihmisiä, hän tokaisee. – Mutta mieluummin naurattaisin heitä.

Kirjassasi Role Models pyhität kokonaisen kappaleen ystävällesi Leslie Van Houtenille, entiselle Mansonin perheen jäsenelle. Se on taas pinnalla Tarantinon Once Upon a Time… In Hollywood -elokuvassa.
Leslie on tuskin ollenkaan siinä! Mutta elokuva on hieno, se vie asiat ihan uusiin ulottuvuuksiin. Kirjoitan paljon Mansonin perheestä, koska he olivat ihmisiä pelottavia hippejä. Ja kehitimme Divinen pelottamaan hippejä! Ero on siinä, että me teimme taidetta ja he olivat rikollisia mielipuolia.

Monet sanovat, etta Divine oli camp. Ei, Divine oli punk. Vaikka emme silloin tienneet, mitä se tarkoitti. Divine oli drag vain elokuvia tehdessämme. Hän oli liian lihava ja hänelle tuli helposti kuuma. Mutta hänen tarkoituksensa oli pelotella ihmisiä, ja kun hän lopulta muutti sitä imagoa esittääkseen ”normaalia” äitiä Hairsprayssa, siitä tuli hänen suurin menestyksensä. Siksi sanonkin aina, että jos Dolly Parton lopultakin heittäisi naistenvaatteet nurkkaan ja esittäisi narkkaria, hän voittaisi Oscarin. Hän on suosikkini drag-esiintyjistä.

Helposti unohtaa, ettei Pink Flamingos ollut ensimmäinen elokuvasi. Kaikki muuttui kun [Ben] Barenholtz esitti sen New Yorkissa, eikö?
Mondo Trasho, Multiple Maniacs, mikään niistä ei pyörinyt New Yorkissa, hyvä tavaton sentään. Mutta Pink Flamingos meni suoraan Elgin-teatteriin, heti El Topon jälkeen, joka oli ensimmäinen keskiyön elokuva. Se oli outolintujen Radio Music City Hall, ja jos pääsi ensi-iltaan sinne, se oli hyväksytty-leiman paikka. He tosin kirjoittivat ensin nimen väärin Pink Flamingo, ja paikalle tuli ehkä 50 tyyppiä. Viikon kuluttua jono ulottui korttelin ympäri. Silloin tiesin elämäni muuttuvan. Se muuttui uudelleen, kun Hairspray voitti Tonyn parhaana musikaalina, mikä on mielestäni edelleen ratkiriemukasta.

Divinen koirankakan syöminen meni historiankirjoihin. Onko nyt vaikeampi järkyttää ihmisiä? Ellei kyse ole eläimistä, kuten myös Baltimoresta kotoisin olevan Barry Levinsonin elokuvassa What Just Happened, jossa tuottajilla on yksi huolenaihe – että koira tapetaan.
Eläimet saavat ihmiset sekoamaan. Saat tappaa elokuvassa tuhansia ihmisiä, mutta tapa koira ja urasi on ohi. Tapoimme Pink Flamingosissa kanan, mistä olen kai pahoillani. Mutta ostimme sen torilta, teimme siitä leffatähden ja harrastimme seksiä sen kanssa. Sitten söimme sen. Joten voisi sanoa sen elämän parantuneen. Paitsi jos on PETA-järjestön tyyppi.

Olen PETA:n kannalla monissa asioissa, mutta he kampanjoivat, ettei saa sanoa: ”konstit on monet, sanoi eukko kun kissalla pöytää pyyhki”. Pitäisi sanoa: ”on monta keinoa auttaa kissaa”. Kahden kärpäsen yhdellä iskulla tappamisen sijaan pitäisi ruokkia kaksi kärpästä yhdellä keksinmurulla. Minusta se on hassua, mutta se on syy sille, että Trump voittaa toisenkin kerran. Ehdoton poliittinen korrektius raivostuttaa ihmisiä.

Itse olet kutsunut omia elokuviasi poliittisesti korrekteiksi!
Niin, koska oikea henkilö voittaa aina. Usko minua, pahoittelisin mielelläni jotain sanomistani, mutta kukaan ei suutu minulle. Koska pilailen rakastamieni asioiden kustannuksella, en vihaamieni. Siinä on iso ero. En yleensä kerro holokaustivitsejä, mutta taatusti kertoisin, jos olisin juutalainen. Enkä raiskausvitsejä, paitsi kun kahta roolia Female Troublessa esittävä Divine raiskaa itsensä ja toteaa sitten: ”Go fuck yourself!” Kukaan ei valittanut siitäkään.

Entä Multiple Maniacsin pahamaineinen hummerikohtaus?
Raiskauskohtaus! Ja vielä eläimen kanssa! Vielä parempi esimerkki, eikä kukaan valittanut siitäkään. Ei edes MeToo-liike. Merenelävien seksuaalinen häiriökäyttäytyminen ei ole vielä heidän asialistallaan.

Kun tein A Dirty Shame -elokuvaa, tarkistin mitkä oudot fetissit olin jo käyttänyt. En halua toistaa itseäni. Vedin yli koprofilian ja varpaiden imeskelynkin olin jo käyttänyt. Tarantino on muuten kunkku siinä. Joku tri Lars Ullerstam on tehnyt kirjan Sukupuoliset vähemmistöt, siitä kaikki sai alkunsa. Jokin aika sitten kysyin itseltäni, mihin vedän rajan. Tulin siihen lopputulokseen, että en marssisi aikuisten vauvojen puolesta. Se on sairasta sakkia.

 

Pink Flamingos (1972).

Silti sinulla on ollut yksi elokuvassasi.
Suosikkitarinani! Kuvasimme A Dirty Shamea keskiluokkaisessa lähiössä, jossa meihin oli jo ehditty tottua. Eräänä aamuna neljän aikaan aikuisvauvamme oli kävelemässä kuvauspaikalle vaipassaan. Joku pysähtyi kysymään: ”Öh, oletko mukana elokuvassa?” Mikähän muu vaihtoehto heillä saattoi olla mielessään?!

Miksi kuvaat kaikki elokuvasi kotiseudullasi Baltimoressa?
Yritin tehdä siitä oman myyttisen kaupunkini. Se on yksi elokuvieni hahmoista. Mutta myös Barry Levinson teki kaikki elokuvansa siellä, Langalla kuvattiin siellä. Kukaan ei tee elokuvia normaalista Baltimoresta! En tiedä onko sellaista olemassakaan. Aina kun siellä yritetään avata jokin normaali paikka, se menee heti konkkaan.

Aloin kuvata siellä, koska ei meillä ollut rahaa matkustaa muualle. Samasta syystä käytin kaikissa rooleissa samoja näyttelijöitä. Meistä tuli oma teatteriryhmämme, joka loi omat tähtensä, koska meillä ei – yllätys – ollut varaa oikeisiin. Isoimmat roolit menivät niille, joista yleisö piti eniten, kuten Divine ja Mink Stole, joka oli aina konna. Olemme edelleen ystäviä ja vedämme yhdessä LSD:tä. Vanhat ystävät ovat tärkeitä ja arvioin ihmisiä sen mukaan. En luota ikäisiini ihmisiin, joilla ei ole vanhoja ystäviä.

LSD tuntuu sopivan sinulle.
Totuus on, että käytin sitä nuorempana ilman ongelmia, vaikka tiedän tyyppejä, jotka joutuivat hoitolaitoksiin. En kokenut yhtään huonoa trippiä, mutta lopetin, kun aloin menestyä. Yleensähän käy toisin päin.

Uudessa kirjassani [Mr. Know-It-All: The Tarnished Wisdom of a Filth Elder] kuvailin miltä tuntuu ottaa LSD:tä 70-vuotiaana. Edellistä varten liftasin mantereen poikki, joten tarvitsin uuden koukun. Hermoilin ja käytin valtavasti aikaa saadakseni happoa mahdollisimman hyvästä lähteestä. Se vei kahdeksan kuukautta. Se oli mahtavaa, mutta ei minun tarvitse tehdä sitä uudelleen – samalla tavalla kuin minun ei tarvitse liftata uudelleen Amerikan halki. Harva tunnisti minut, osa halusi antaa minulle rahaa. Yhdelle kerroin olevani elokuvantekijä ja tyyppi selvästi ajatteli: ”Totta kai olet, harhainen papparaukka.” Se oli liikuttavaa. Tällä kertaa kustantajani sanoi: ”Olethan varovainen.” Varovainen? Jos olisin, en ottaisi sitä! Oikeasti, mitä nykyään joutuu tekemään kirjasopimuksen eteen?

Lopetit myös tupakoinnin listaten näyttävästi 70 syytä. Niiden joukossa ”typerät tikut” ja kaikkien tupakoijien toive epäonnistumisestasi.
En ole sytyttänyt savuketta, odotas… [kaivaa taskustaan pienen paperilapun] 6 660 päivään. Kirjoitan sen ylös joka päivä, koska en enää ikinä halua siinä lukevan ”yksi”. Tupakointi on ainut asia, jota kadun. Yritin lopettaa varmaan kymmenen kertaa. Se on kuin alkoholismi, en ymmärrä miksi sitä ei kutsuta taudiksi. Lopulta poltin viisi askia päivässä. Ahmin niitä. Ja nyt nuoriso polttaa taas, mitä en ymmärrä. Me sentään emme tienneet sitä pahaksi. Itse asiassa mentolisavukkeet olivat lääkärien suosittelema tapa hoitaa flunssaa.

Alan ymmärtää mistä kaikki nämä elämäntyöpalkinnot kumpuavat. Onko sinusta tullut kunniallinen?
Niinpä, enkä silti ole muuttunut. Viimeisin elokuvani A Dirty Shame sai luokituksen NC-17! Mutta kun aloitin, trash oli vähän kuin punk. Nyt se on vain amerikkalaista huumoria. Lapsena 50-luvulla luin pokkareita ”sairaista, sairaista, sairaista vitseistä”. Nyt ne ovat joka tv-show’n sisältöä. Kai se on tervettä – kun ihmiset tajuavat, ettei jotain voi muuttaa, sitä ehkä katsoo eri tavalla, jos sille voi nauraa. Haluatko muuttaa ihmisten mielipiteitä? Saa heidät nauramaan, ja he ehkä kuuntelevat sinua. He eivät ehkä ole samaa mieltä, mutta jos mollaat ja saarnaat, he eivät edes kuuntele.

Oletko sinä onnistunut ”käännyttämään” ihmisiä sillä tavalla?
Hairspraylla, kyllä. Se on ainut tekemäni kavala asia, sillä se luikerteli keskiluokkaisen Amerikan koteihin kuin troijalainen. Vaikka se saarnaa rasismia vastaan, vaikka kaksi miestä laulaa toisilleen rakkauslaulua, vaikka se rohkaisee valkoisia tyttäriä seurustelemaan mustan miehen kanssa. Silti siitä pidettiin – he eivät tajunneet minun tyrkyttävän liberaaleja arvojani. Miksi? Koska he nauroivat. Tracy ei ajattele äitiään miehenä. Se on yleisön jakama salaisuus.

Minulla ei ollut mitään tekemistä John Travoltan suhteen uudelleenfilmatisoinnissa, mutta olin sen takana – hän mahdollisti elokuvan tekemisen. Mitä minä voin, jos ihmiset halusivat nähdä hänen tanssivan lihavana naisena. Minua lähinnä hämmästytti, että Hairspraysta tuli niin kaupallinen. Eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, että joku muu teki uusinnan. Elokuvien tekeminen ei ole hauskaa – ei ainakaan ohjaajalle. Ei ole aikaa käydä vessassa, koko ajan pitää vastata kysymyksiin tai tehdä pr:ää. Ohjaaja ei saa rauhaa pöntölläkään.

Vieläkö elokuva syntyisi? A Dirty Shamesta on jo 15 vuotta.
Kirjoitan käsiksiä koko ajan! Minulle maksetaankin niistä, eikä kukaan tee niitä. Kirjoitin Hairspraylle kolme eri jatko-osaa, joista mikään ei mennyt tuotantoon. Kirjoitin Fruitcaken, joka on lastenelokuva onnellisesta lihavarkaiden perheestä, joka yrittää toteuttaa tilauksia jouluksi. Se oli todellinen juttu Baltimoressa. He huutelivat kadulla, heille sanottiin mitä halusi, esimerkiksi kalkkunan tai kilo jauhelihaa, ja he kävivät varastamassa sen puoleen hintaan.

En halua mennä takapakkia. En voi enää tehdä elokuvaa tekemisen vuoksi. Mitä minä sanoisin kaikille? ”Teidän pitäisi työskennellä ilmaiseksi, enhän minä ole tehnyt kuin 16 elokuvaa?” Ei käy. Ihmiset kysyvät, miksi en kerää rahaa Kickstartererilla. Omistan kolme taloa! En minä voi kerjätä rahaa ihmisiltä. Se olisi kuin työttömyystukea – saisin rahaa tekemättä mitään. Tein monta elokuvaa, joita pyöritetään edelleen. Ei minulla ole tarvetta tehdä enempää.

Cry-Baby (1990).

Tapasin eilen tyypin, jolla oli edelleen Polyesterin Odorama-hajuliuska, jolla katsojat pystyivät haistamaan saman kuin hahmot [kuten likaiset kengät]. Se sai ajattelemaan William Castlea, jonka itse asiassa löysin sinun ansiostasi: ”Unohtakaa Ed Wood ja George Romero. William Castle oli paras. William Castle oli Jumala!”
Tekeillä on uusia! Criterion julkaisee Polyesterin syksyllä upouusien Odoramojen kanssa. Castle oli valtavan suosittu, kun olin pieni. Hänen elokuvansa olivat valtavirtaa. Kävin syntymäpäiväjuhlissa elokuvateattereissa, joiden tuoleissa oli väristimiä Värisyttäjässä [The Tingler], tai muoviluurangot lensivät pään yli [House on Haunted Hill]. Niitä esitettiin kaikkialla, mitä on vaikea kuvitella nykyään. Rakastin niitä lapsena. Kun hän vielä eli, kirjoitin johdannon hänen kirjaansa. Myöhemmin tapasin hänen leskensä ja tyttärensä, joka teki uusiksi joitakin hänen elokuviaan. Jopa näyttelin häntä Feud-sarjassa! Emme ole ollenkaan samannäköisiä, mutta tuottajat pitivät ajatuksesta.

Miten päätät kenen kanssa työskentelet? Kuulin, että vihaat vain sitä, että joku puhuu ”yhteiselle matkalle lähtemisestä”.
Tapaamiset oikeiden, isojen leffatähtien kanssa ovat ärsyttäviä, sillä he eivät ole lukeneet käsikirjoitusta, koska he eivät lue mitään. Ikinä. He vain katselevat minua ja ajattelevat: ”Tuhoaako tämä hullu urani?” Ja minä katson heitä miettien: ”Kultapieni, miten ikinä selviät kaksi kuukautta Baltimoressa?” Mutta jos he alkavat puhua ”matkastani”, häivyn. Se tarkoittaa, että he ottavat itsensä liian vakavasti eikä heillä ole huumorintajua. Inhoan sitä ilmaisua.

Lakkasin kirjoittamasta tietyille näyttelijöille, kun Divine ei voinut olla mukana Desperate Livingissä. Hänen piti esittää ronskia lesboa, mikä olisi mielestäni ollut hauskaa vaihtelua. [vasemmistoterroristien vuonna 1974 kaappaama perijätär] Patty Hearst halusi työskennellä kanssani samasta syytä kuin Johnny Depp, joka sanoi: ”Inhoan teini-idolina olemista.” Teimme siitä pilkkaa. Traci Lords: ”Pakenin pornosta.” Teimme siitä pilkkaa.

Kutsuin itseäni roskaohjaajaksi ennen kuin kukaan ehtisi käyttää sitä minua vastaan. Pahamaineisuuden kustannuksella voi pitää hauskaa. Patty ajatteli samoin, sillä kuka haluaa olla kuuluisa uhri. Häntä ärsytti, kun häneltä pyydettiin sen vuoksi nimikirjoituksia. Cry-Babyn ja Sarjamurhaajamutsin jälkeen hän pystyi antamaan nimmareita jostain, mistä voi ylpeillä. Hän ei voinut muuttaa imagoaan, joten hän syleili sitä ja teki siitä pilaa. Peckerissä hän esitti kidnapatun äitiä!

Sinusta on tullut valtavirta-arthousea. Mitä se tekee kapinallisuudellesi?
Oletko tosissasi? Auttaa! Elä kriitikoitasi kauemmin ja voitat. Nuorena ihailin kolmea ihmistä: Ingrid Bergmania taide-elokuvien vuoksi, [Andy] Warholia undergroundin takia ja Russ Mayeria eksploitaation ansiosta. Sitten yritin yhdistää kaikki. Bergman näytti ensimmäisenä oksentamista, hän näytti paljaita rintoja. Marylandissa hänen elokuvistaan leikattiin muuta pois ja niitä mainostettiin seksileffoina. Kesä Monikan kanssa muuttui Monikan seksielämäksi – minulla on vieläkin niitä mainoksia. Tissin ansiosta teattereissa myytiin ”Monikan suklaa-sundaeta”. Baltimoressa oli Sweden-niminen tuhma kirjakauppa. Amerikassa se maa tarkoittaa edelleen tuhnua.

Puhuin vähän aikaa Christina Lindberg eli 17-vuotiaan nymfomaanin kanssa.
Ne olivat loistavia leffoja. Olen utelias – Keltainen, Siskonpeti 1782, Olen nainen. Sen vuoksi Warhol teki I, a Man -elokuvan – vitsinä! Nykyasteikolla ne ovat kesyjä. Mutta Russ Mayer ei ollut ”ironinen”. Älyköt väittivät niin, mutta katsojat kävivät hänen leffoissaan runkkaamassa. Minulle sitä ei ole tapahtunut, sillä jos minun leffoilleni runkkaa, on moniongelmainen. Tapasin kuitenkin tyypin, jolla oli tatuointi Female Troublen käsikirjoituksen sivusta. Toiveikas kirjoittajan alku, ken ties. Viime vuoden John Waters -leirillä yksi tyttö kysyi: ”Saisinko syödä koiranpaskaa edessäsi?” Hänellä oli jo näyte pienellä tarjottimella.

Hän toi sitä mukanaan?!
Hän söi sen, kun käänsin selkäni. Bon Appétit. Sen voi kai löytää Instagramista, jos kiinnostaa. Minä en oikeastaan katsonut. Leirit ovat mahtavia – ihmisiä tulee kolmeksi päiväksi kaikkialta maailmasta, heillä on asuja, he menevät naimisiin siellä. Se on hulppeaa. Olen myös yksi [Burger Boogaloo] punkfestarin vetäjistä ja se on nykyään puhdasta nostalgiaa. Isoäitejä pogoamassa! Minua kiehtoo kuinka ihmiset vanhenevat nuoruutensa kapinamuodin kanssa. Sitä on vaikea saada toimimaan, on haasteellista näyttää hyvältä 70-vuotiaalta punkkarilta.

Onneksi minun elokuvani eivät mene muodista, sillä ne eivät koskaan ole olleet sitä. Nykyään Pink Flamingosia katsovat lapset, jotka eivät olleet syntyneet sen ilmestyessä. Silti se toimii heille jotenkin. Jopa Cecil B. Demented, jota pidän ongelmalapsenani, koska se ei menestynyt niin hyvin.

Voiko 70-vuotiaana kapinoida kuten ennenkin?
On seksikästä olla vihainen ja hullu 20-vuotias, mutta nyt? Vihainen 70-vuotias on vain kusipää. Elämä ei ole reilua, siihen saa luvan tottua. Mutta jos ei ole tullut sinuiksi asioiden kanssa ja edelleen syyttää vanhempiaan… haloo! Sitä saa tehdä kolmekymppiseksi, se on mielestäni raja.

Teksti: Marta Bałaga, Locarno

Lisää luettavaa