Intialaisohjaaja Rahul Jain palaa New Delhiin tutkimaan Intian kasvavan talouden vaikutuksia ilmastoon. Kahdeksan vuotta Yhdysvalloissa on tehnyt tehtävänsä, muutos on silmiinpistävä. Invisible Demons kertoo karun tarinan.
– Jain rupesi itkemään, kun lentokone laskeutui Delhiin – hän ei nähnyt kaupunkia ilmansaasteiden läpi. Se oli todella vahva reaktio, tuottaja Ilkka Vehkalahti kertoo.
Vehkalahti on tuottanut myös Jainin edellisen elokuvan Machinesin Heino Deckertin, Diane Weyermannin ja Jeff Skollin kanssa.
– Olen asunut Intiassa. Meillä oli yhteistyöohjelma intialaisten dokumentintekijöiden kanssa. Vierailin maassa melko usein, Vehkalahti kertoo.
– Jain halusi tällä kertaa tutkia ilmastonmuutoksen vaikutuksia ihmisten käyttäytymisessä ja kulutuksessa, sekä sitä, kuinka he suhtautuvat siihen kaikkeen. Ajattelimme heti vaimoni kanssa, että tämä elokuva on tehty lähinnä intialaisia katsojia varten.
Elokuva on tietenkin tarkoitettu myös massayleisölle, vaikka Invisible Demons esitetäänkin Cannesissa pelkille kriitikoille. Se on kauhistuttava spektaakkeli, jonka Tuomo Hutri on kuvannut ja johon Kimmo Pohjonen on säveltänyt musiikit.
– Halusimme tehdä elokuvan, jolla on oikea vaikutus ihmisiin. Ilmastonmuutos on kiistanalainen aihe Intiassa ja myös koko maailmassa, joten pyrimme tekemään jotain erityistä. Pyrimme tekemään jotain sellaista, jonka kaikki muistavat elokuvateatterista poistuttuaan.
Tämän takia he halusivat puhua oikeiden ihmisten kanssa, niiden ihmisten, joihin ilmastonmuutos vaikuttaa suoraan, eikä vain pelkkien ”puhuvien päiden”, asiantuntijoiden ja tiedemiesten kanssa. Juttelimme myös lasten kanssa.
– Rahul teki noin 130 haastattelua elokuvaa varten. Juttelimme myös aktivistien ja asiantuntijoiden kanssa, mutta lopulta oli aika selvää, ettemme halunneet heitä mukaan. Kaikki se tieto löytyy jo internetistä ja televisiosta – halusimme mukaan pelkän tavallisen ihmisen äänen, Vehkalahti kertoo.
Tekijät halusivat välttää tekemästä opetuselokuvaa.
– Emme halua saarnata. Haluamme jakaa kokemuksen, haluamme ihmisten tuntevan jotain syvempää. Oli kuitenkin vaikea välttyä saarnaamiselta. Rahul oli koko ajan huolissaan siitä, että luulisivatko ihmiset rikkaan miehen pyrkivän opettamaan heille, kuinka heidän pitäisi elää. Mutta eihän parempituloisten ole kielletty isoista ongelmista puhumista.
Vaikka Jain onkin parempiosainen, päätti hän silti poistua kotoaan ja kohdata maailman ongelmat.
– Rahil kutsuu itseään ilmastointilaitelapseksi. Tämä kuulostaa ehkä omituiselta suomalaisille, mutta jokainen amerikkalainen ja intialainen tietää mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että asut ilmastoidussa kodissa, käyt ilmastoidussa sairaalassa ja ajat ilmastoitua autoa. Elokuvan lopussa hän myöntää käynnistävänsä ilmastointilaitteensa taas. Hän on aina rehellinen, Vehkalahti kertoo.
Vaikka elokuvan tapahtumat ovat pelottavia, on tärkeää kohdata ne asiat, jotka pyrimme lakaisemaan maton alle.
– Emme halunneet tehdä kauhuelokuvaa, mutta Delhi on kaupunki, jossa ilmastonmuutoksen kehityksen vaikutukset voi nähdä suoraan. Edes rikkaat eivät voi enää paeta sen vaikutuksia. Ihmisten keuhkot eivät kestä sitä. Näimme pientä toivonkipinää ihmisten reaktioissa, mutta tuppaamme olemaan välillä ehkä liiankin optimistisia, Vehkalahti kertoo.
– Kyllä, ilmastonmuutos oli yksi syy tehdä elokuva, mutta kaikessa on kuitenkin kyse siitä, kuinka ajattelemme miten maailman pitäisi kehittyä. Senpä takia haluamme esittää elokuvan muuallakin kuin elokuvafestivaaleilla. Olemme tavanneet jo tubettajia, joilla on miljoonia seuraajia, haluamme heidät mukaan.
– Haluan sanoaa katsojillemme, ettei heidän tarvitse tehdä muuta kuin kertoa kavereilleen tästä elokuvasta. Haluan heidän sanovan: ”Teidän pitää nähdä tämä elokuva. Ette todellakaan usko mitä näin juuri”, Vehkalahti kertoo.
Cannes for the Climate -valikoimassa nähdään myös Louis Garrelin The Crusade, jossa lapset ottavat suitset käsiin pelastaakseen planeetan, Aïssa Maïgan Above Water, Cyril Dionin Animal, Zhao Liangin I Am So Sorry, Flore Vasseurin Bigger Than Us, jonka Marion Cotillard on tuottanut, sekä Marie Amiguet’n La Panthére des neiges.
