Synttäreitä viettävä huippunäyttelijä ihmettelee suomen kieltä ja nimeää lehmiä Hollywood-tähtien mukaan

Skandaalinkäryisistä taide-elokuvista Hollywood-spektaakkeleihin ja Marvel-leffoihin. Sam Neillin ura kattaa yli 45 vuotta. Itse tähti täyttää 14. syyskuuta 70 vuotta. Episodi haastatteli Neillia Venetsiassa, jossa keskustelu lainehti laidasta toiseen.

Sam Neill on utelias – ja hänellä on syynsä. ”Suomi on tosi outo kieli”, hän toteaa, kun tapaamme Venetsiassa puhuaksemme hänen uudesta elokuvastaan. Hyvin pian kaikki toiveet normaalista keskustelusta lentävät ulos ikkunasta. “Olen kuullut, että siinä on samankaltaisuuksia unkarin ja turkin kanssa. Ymmärrän, että unkarilla ja turkilla voi olla yhteys, mutta miten suomalaiset ovat sekaantuneet siihen?”. Jos joku tietää, niin twiitatkaa Neillille. Oikeasti, osoite on @TwoPaddocks. Älkääkä unohtako onnitella, hän täyttää 14. syyskuuta 70 vuotta.

Oletko koskaan miettinyt urasi kattavuutta? Se on kestänyt jo tovin.

– Se on sinänsä outoa, sillä lapsena minulla ei ollut hajuakaan miksi haluaisin isona. Minulla ei ollut kykyjä oikein mihinkään ja koulu-urani oli hyvin keskinkertainen. Kukaan ei huomannut minua vuosiin. Mutta kun täytin 30 vuotta ja työskentelin sopivasti nimetyssä elokuvassa Loistava urani, aloin ajatella, että tämä voisi olla se juttu. Sitä ennen tein hidasta kuolemaa dokumenttien parissa.

Vanhassa haastattelussa sanoit olevasi alikoulutettu näyttelijä.

– Olen oppinut jotain matkan varrella. (naurua) Kuka tietää, ehkä minusta voi tulla jopa ihan hyvä, jos elän 90-vuotiaaksi. Joku sanoi minulle, etten ole mikään Mastroianni, koska joskus on vaikea tunnistaa esitätkö jotain roolia. Se ei kuulostanut kohteliaisuudelta, mutta pidin sitä silti sellaisena. Tapasinkin hänet kerran Napolissa. Sanoin: ”Herra Mastroianni, haluaisin vain sanoa, että olen suuri faninne!”. Hän sanoi: ”Si”, ja kääntyi pois. Olin musertunut.

Sitten teit Possessionin puolalaisohjaaja Andrzej Żuławskin kanssa. Monien mielestä se on paras roolisi.

– Hän oli täyshullu: hyvin kiehtova, hyvin ylimielinen. Se oli myös hullu elokuva. Ei ehkä täydellinen mutta hyvin urhea. Luulen, että se kertoi hänen avioerostaan, kamalista tavoista, joilla suhteet hajoavat. Se oli aikanaan skandaali. Englannissa se luokiteltiin video nastyksi, mutta sitten ranskalaiset ottivat sen vakavasti. Twiittaan, joten näen, että ihmiset edelleen tutkivat sitä. Se vaati rutosti sitoutumista; mitään ei voinut teeskennellä, täytyi tosiaan olla läsnä.

– Siinä on kamala kohtaus, jossa lyön Isabelle Adjania kasvoihin. En ollut koskaan lyönyt naista, enkä ole sen jälkeenkään, ja sanoin Andrzejille: ”Hei, teemme elokuvaa. Elokuvissa teeskennellään.” Hän sanoi, että minun olisi tehtävä se. Isabelle sanoi, että minun olisi tehtävä se. Läimäytin häntä ja näen sen edelleen yhtä elävästi kuin 40 vuotta sitten. Isabelle kääntyi verta kasvoillaan, pirullinen hymy huulillaan. Olin niin järkyttynyt, että pakenin kymmeneksi minuutiksi paloportaille itkemään.

Se ei saanut sinua kammoamaan puolalaisia elokuvantekijöitä. Samana vuonna teit Krzysztof Zanussin kanssa From a Far Countryn?

– Solidaarisuus-liike oli silloin vahvimmillaan, joten odotimme tankkeja kadulle milloin tahansa. Maa oli käymistilassa, se oli hermostunutta mutta jännittävää aikaa. Näki selvästi, että kommunismin aika oli loppumassa ja jotain uutta alkamassa. Hirmuvallassa on jotain mikä synnyttää hienoa taidetta. Jotain sellaista vastustavat elokuvat ovat aina parhaita. Se tuotti suurta yhteisöllisyyttä: ihmiset nousivat vastustamaan kasvotonta voimaa.

– Muistan vielä heidän ylpeytensä. Se oli italialainen yhteistuotanto ja paikalla oli putipuhtoisia italialaisia, kun puolalaisilla oli yksi hyvä paita ja yhdet hyvät, lännestä saadut farkut. Zanussi sanoi: ”Katso näitä ihmisiä. Sinulle he näyttävät normaalilta työryhmältä, mutta kaikilla on päällä parhaat vaatteensa.” Melkein itkin. Italialaisista en välittänyt paskaakaan.

Warwick Thortonin Sweet Country on pieni elokuva, samoin Hunt for the Wilderpeople, vaikka siitä tulikin lopulta hitti. Suositko tätä nykyä sellaisia?

– Sanoivat näyttelijät mitä hyvänsä, eivät he suunnittele mitään sen pitemmälle. Asioita vain tulee eteen. En suunnitellut tekeväni nyt kotoperäisiä elokuvia, mutta olen oudossa tilanteessa, jossa minun ei ole pakko tehdä töitä. Teen sitä pysyäkseni vireessä. On mukava tulla tällaisille festivaaleille ja asua samassa hotellissa kuin ihmiset, jotka tarvitsevat kuusi henkivartijaa. Sellainen vankila on kallis hinta maksaa mistään. Minä voin kävellä vapaasti, koska kukaan ei halua tappaa minua. Mutta tässä eräänä päivänä minulle sanottiin, että: ”Näytät ihan Sam Neillilta.” Vastasin: ”Kuulen tuota jatkuvasti. Hän on vain paljon vanhempi.”

Olet tehnyt myös osasi isoja Hollywood-leffoja Jurassic Parkista Thor: Ragnarökiin. Sen kuvauksista ei ole kauan.

Taika [Waititi] kutsui minut pariksi päiväksi pitämään hauskaa. Teimme yhdessä Hunt for the Wilderpeople, joten tiesin, että sitä se juuri olisi – hauskaa. Mutta on leffoja ja on elokuvia. Minulle se tarkoittaa toimimistä myös 30 vuotta myöhemmin. Supersankarileffat eivät ole elokuvaa. Nitä on tosi hauska katsoa – mutta ne ovat viihdettä. Isoista leffoista saa isot rahat, pienistä elokuvista pienet. Isoissa on isot asuntovaunut, pienissä ei mitään. Isoissa yhtä kohtausta kuvataan niin kauan, että tylsistyy järjiltään, pienissä ei ole aikaa hukattavaksi. Muuten kyseessä on sama työ.

Sweet Country kertoo alkuperäisväestön kaltoinkohtelusta. Vetosiko aihe sinuun?

– Se kiinnostaa minua erittäin paljon. Siksi teenkin juuri kuusituntista dokumenttia James Cookista ja kulttuurien ensikohtaamisesta Tyynellämerellä, ja siitä mitä se kohtaaminen tarkoitti alkuperäiskansoille. Jotain positiivistakin on mutta pääosin se oli katastrofi. On ollut tauteja, kulttuurien katoamisia, kansanmurhia. Joten tämä tositarina vetosi minuun.

– Vuoteen 1967 aboriginaalit luokiteltiin lain silmissä kasvien ja eläinten tasoisiksi. Joten Sweet Country muistuttaa meitä menneisyyden virheistämme, jotta ne eivät toistuisi. Mutta tässä sitä ollaan, natsit marssivat USA:n kaduilla. Luulin meidän jo päässeen sellaisesta. Ihmiset unohtavat, koska se on helpompaa. Yksi aboriginaalinäyttelijä totesi minulle: ”Ennen teidän saapumistanne emme tietäneet mitä paha tarkoitti.” Se löi minulle luun kurkkuun. Mutta länkkäriä ei lasketa poliittiseksi.

Kaikki parhaat länkkärit ovat poliittisia.

– Niissä mytologisoidaan valkoista miestä. Ketkä näyttelivät intiaaneja Sergio Leonen elokuvissa?

Kroaatit?

– Oikeasti? Jos voi tehdä länkkärin Kroatiassa, mikä tahansa on mahdollista. Joka tapauksessa, kun katsoin Sweet Countrya eilen, sanoin Warwickille: ”Teit elokuvan, tämä ei ole leffa.” Hämmästyin, koska kuvasimme 22 päivää ja se näytti David Leanin elokuvalta. Tein samoilla paikoilla sen dingo-vei-vauvani-leffan Meryl Streepin kanssa ja sitten Maailman ääriin Wim Wendersin kanssa, mutta ne kertoivat valkoisista ihmisistä oudossa maassa. Tämä oli ihan erilainen.

Taidat myös pitää irti kytkeytymisestä. Sosiaaliseen mediaan laitat vain kuvia maatilaltasi.

– Lapsena kuuntelin radiota ja kävin elokuvissa – meille tuli tv vasta vuonna 1962. Nyt voimme kuunnella vaikka brasilialaista radiota, mutta en tiedä ovatko asiat nyt paremmin. Mitä vikaa on siinä, että välillä on tylsää? Silloin voi alkaa ajatella.

– Maatilallani ei ole tv:tä. Puhelin lakkaa toimimasta, kun ajan portista sisään. Siellä on eristyksissä ja kestää pari päivää tottua siihen, sillä elokuvan tekeminen on hyvin sosiaalinen kokemus. Koko ajan on tekemisissä ihmisten kanssa. Pidän siitä, mutta usein näyttelijät toteavat masentuvansa kuvausten tai näytelmän päättyessä. Siltä välttyäkseni menen farmilleni. Juureni ovat Irlannissa, mutta tunnen itseni nyt Tyynenmeren alueen ihmiseksi. Minulla on jopa henkisen matkan tatuointi, katso. Tapasin sen tekijän, kun kuvasimme Pianoa. Me kaikki tulemme jostain muualta, kuten minä Irlannista. Aboriginaalit sanovat, etteivät he omista maata, he ovat osa sitä. Minustakin tuntuu, että farmini omistaa minut.

Miksi ryhdyit maanviljelijäksi?

– Alkoholismin takia. (naurua) Kun aloin menestystä näytteljänä tajusin oikeasti voivani juoda hyviä viinejä. Laatikoiden sijaan. Kiinnostuin siitä, varsinkin kun rypälettä, josta pidän, voi kasvattaa kotinurkillani. Nyt minulla on neljä viinitarhaa ja teemme pinot noiria. Annan sitä lahjaksi todella, todella hyville ohjaajille.

– Suurin kunnianosoitukseni on nimetä eläin ystäväni mukaan. Minulla on sikoja, jotka ovat kavereitani, ja sikoja, joita pelkään. Minulla on lehmiä ja kanoja, jotka ovat suurimpia fanejani. Lehmäni Helena Bonham Carter vasikoi juuri Laura Dernin. Ihmis-Helena ja –Laura ovat mielissään, se oli heistä suuri kunnia. Bryan Brown oli lammas, mutta hän kuoli. Meryl on kana. Pääasiassa on kyse näyttelijöistä, sillä meitä kohdellaan joka tapauksessa kuin eläimiä.

Siksikö olet sanonut viljeleväsi liikaa fuck-sanaa?

– Moni asia maailmassa ärsyttää minua juuri nyt. Se saa hokemaan ”fuck”. Hävettää tunnustaa se. Mutta Bryan Brown on vieläkin pahempi. Hän on ollut huono esikuva, minun pitäisi valita ystäväni paremmin. Mutta toisaalta vietän outoa elämää: asun kanojen ja ankkojen keskellä, ja jos haluan sanoa ”fuck”, voin tehdä niin. Se on yksi parhaista ikääntymisen mukanaan tuomista hyvistä puolista.

Aiheeseen liittyvät jutut