Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset

Blu-rayna juuri ilmestynyt John Boormanin ohjaama Syvä joki (Deliverance, 1972) on paitsi hieno elokuva myös näyttelijä Burt Reynoldsin läpimurtorooli.

Viime maanantaina 77 vuotta täyttäneen Reynoldsin olemukseen kuuluvat olennaisena osana viikset, jotka olivat 1970-luvulla muotia. Syvässä joessa hänellä niitä ei tosin ole, mistä päästäänkin hauskaan olettamukseen.

Eräs elokuvia tarkkaan katsova ystäväni sanoi joskus, että Reynoldsin parhaat elokuvat ovat nimenomaan ne, joissa hänellä ei ole viiksiä.

Sillä hän tarkoitti kahta elokuvaa: Luunmurskaajia ja Syvää jokea. Totta, nehän ovat Reynoldsin parhaat elokuvat.

No, ehkä hyviä viiksettömiä elokuvia on muitakin, mutta kyse on nyrkkisäännöstä, jossa ei olla turhan tarkkoja. Joka tapauksessa sellaiset Reynolds-elokuvat kuin Isku vyön alle, Konna ja koukku ja Hooper ovat kaikin puolin mukiinmeneviä ja viihdyttäviä elokuvia, mutta Luunmurskaajat ja Syvä joki ovat loistavia.

Tämä sääntö keksittiin ennen Reynoldsin myöhemmän uran elokuvaa Boogie Nights, josta tuli poikkeus. Siinä Reynoldsilla oli viikset (taisi olla partaakin), mutta elokuva on erinomainen, ja Reynolds sai vieläpä porno-ohjaaja Jack Hornerin roolista uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden.

Boogie Nightsistä ei tullut Oscaria, vaikka Reynolds oli ehdokkaista ennakkosuosikki. Se jäi varmasti harmittamaan. Muistan nähneeni televisiossa haastattelun, jossa Reynoldsiltä kysyttiin mitä hän haluaa sanoa Jumalalle kuolemansa jälkeen. Reynolds vastasi: ”Minun olisi pitänyt voittaa.”

Reynoldsista ei koskaan tullut yhtä arvostettua elokuvatähteä kuin ystävästään Clint Eastwoodista, vaikka he 1970-luvulla olivatkin suurin piirtein yhtä suosittuja. Joka tapauksessa Reynolds on muutakin kuin pelkkä virnuileva toimintakasvo. Eastwoodin tapaan Reynolds toimi tuottajana tai ohjaajana monissa menestyselokuvissaan, mutta valitettavasti sellaiset elokuvat kuin The End (1978) ja Stick (1985) ovat jääneet unholaan.

Katsoin vähän aikaa sitten True Romancen kuunnellen Quentin Tarantinon kommenttiraitaa. Alkupuolella on kohtaus, jossa Christian Slaterin esittämä Clarence kysyy Patricia Arquetten esittämältä Alabamalta tämän suosikkinäyttelijää. Alabama vastaa ”Burt Reynolds”, mikä huvittaa Tarantinoa, sillä käsikirjoitusta kirjoittaessaan Tarantino itse piti Reynoldsia suosikkinäyttelijänään. Repliikki jäi elokuvaan, vaikka 1990-luvulla Reynoldsin tähti olikin hiipunut. Kommenttiraitaa äänitettäessä joitakin vuosia myöhemmin oli jo suorastaan hupaisaa, jos nuori nainen fanitti Reynoldsia.

Mutta palataan Syvään jokeen, joka sen sijaan nauttii nykyään suurta arvostusta. Siitä tuli klassikko melkeinpä välittömästi. Se oli vuoden 1972 menestyneimpiä elokuvia, ja arvostelut olivat lähes poikkeuksetta kiittäviä. Syvä joki oli lisäksi Oscar-ehdokkaana parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja leikkauksesta mutta ei tosin voittanut yhtäkään – se oli Kummisedän ja Cabaretin vuosi.

Syvä joki sisältää kuitenkin monia kohtauksia, jotka ovat jääneet elokuvahistoriaan yhtä vahvasti kuin Kummisedän muistettavimmat hetket. Aika monet muistavat erikoisen näköisen pikkumiehen ja Dueling Banjos -kappaleen (nimestä huolimatta toisella soittajalla on muuten kitara). Toinen kohtaus on jäänyt elokuvayleisön muistiin, koska se on hirvittävän brutaali. Siinä Ned Beattyn esittämä Bobby raiskataan metsässä ja pakotetaan vinkumaan kuin sika.

Se, että yhden päärooleista tekee Burt Reynolds läpimurtoroolissaan, on itse asiassa jäänyt klassisten kohtausten ja Syvän joen kokonaisvaltaisen suuruuden varjoon.

Nykyään pidän Syvää jokea hienona elokuvana, mutta petyin kun näin sen ensimmäisen kerran Kauhavan elokuvateatteri Kolmiossa joskus 12-vuotiaana. Julisteessa ja teatterin aulaan kiinnitetyissä still-kuvissa näkyi jousipyssyjä ja kanootteja, ja odotin niiden perusteella jonkinlaista modernia lännenelokuvaa, joka sijoittuu erämaahan. Sitähän Syvä joki omalla tavallaan onkin, mutta ei lainkaan sellainen kuin odotin. Olin aivan liian nuori ymmärtämään sitä, että Syvä joki on paitsi seikkailuelokuva myös terävä analyysi luonnonvoimien ja urbaanin ihmisen kohtaamisesta.

Vaikka elokuva meni 12-vuotiaana yli hilseen, nuo mainitut kohtaukset ja monet muut Syvän joen voimakkaat hetket ovat piirtyneet muistiini tarkasti. Aivan kuin olisin Jon Voightin roolihahmon tapaan ampunut itseäni vahingossa jousipyssyllä ja näen edelleen sen jättämän arven.

Jussi Huhtala

Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia.

Sarjan edelliset kolumnit:
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä

Aiheeseen liittyvät jutut