Todelliset kyyneleet – Fassbinderin viehätys ei katoa koskaan

François Ozonilla oli oma tapansa käsitellä pandemiaa. Hän keräsi työryhmänsä yhteen paikkaan kolmeksi viikoksi ja teki uusiksi yhden suosikkielokuvistaan. Rainer Werner Fassbinderin Petra von Kantin katkerat kyyneleet on nyt Peter von Kant, jossa karhumainen Denis Ménochet ottaa vuonna 1972 Petraa esittäneen Margit Carstensenin paikan.

5.11.2022 12:00

Koska Rainer Werner Fassbinderin Petra von Kantin katkerat kyyneleet on François Ozonin mukaan jo mestariteos, hän ei halunnut tehdä uskollista uusintaa.

– Halusin tarinaan uuden vision, oman ranskalaisen näkökulmani. Aivan kuten teatterissa käytetään klassikoita, Shakespearea tai Tshehovia. Ne kertovat menneestä, mutta niihin haluaa jotain, mitä tuntee tänä päivänä.

Elokuvantekijöiden kunnianosoitukset rakastamilleen teoksille ovat ongelmallisia, sillä jokaista Django Unchainedia kohti on Grindhouse. Tarkoitukset ovat hyviä, mutta joskus rakkautta voi olla asioiden jättäminen rauhaan.

Ozon työskentelee kuitenkin niin nopeasti, että aina välillä hänelle suo oikeuden tehdä jotain vain itselleen. Nyt muotisuunnittelijasta on tullut ohjaaja ja ohjaajasta tavallaan yksi kuuluisimmista päähenkilöistään. Tällä kertaa mies manipuloidaan epätoivoon nätin, paljon itseään nuoremman pojan vuoksi, ja vain uskollinen avustaja todistaa alamäkeä.

Se on yhtä sotkua, kultaseni. Mutta ainakin tarjolla on sampanjaa.

Eikö pelottanut, että pilaat jotain rakastamaasi. Ohjaajien tarttuminen suosikkeihinsa ei aina tuota kaunista jälkeä.

Pelotti, mutta elämä ilman riskejä on tylsää. Rakastan myös Éric Rohmeria, hän oli minulle opettaja ja tärkeä hahmo, mutta en ikinä tekisi uusiksi hänen elokuviaan. Fassbinderin viehätys ei katoa koskaan. Ehkä palaan häneen uudelleen, sillä hän kirjoitti elokuvia, joita ei koskaan ohjannut. Mutta hyvää ei kannata uusia, jos ei ole tuoretta näkökulmaa.

Minusta Petra von Kantissa oli pala Fassbinderiä, se tuntui omakuvalta. Kun puhuin hänen viimeisen kumppaninsa, Juliane Lorenzin kanssa, hän vahvisti sen kertovan rakkaudesta Günther Kaufmanniin, yhteen hänen näyttelijöistään. Silloin oli helppo vaihtaa sukupuolet ja tehdä jotain uutta.

Peter on ohjaaja, mikä tekee siitä eri tarinan, dominointiin ja työelämän rajojen ylittämiseen liittyvän.

Tiedän, ohjaaja on jumala, joka luo universumin ja kaikki työskentelevät hänelle. Halusin näyttää halun omistaa, kontrolloida kaikkea. Tosielämää on silti mahdoton kontrolloida. Peterillä on visio rakkaudesta ja ihmissuhteesta, ja hän eksyy ja tulee tunteittensa tuhoamaksi. Hän ei näe poikaa ihmisenä, vain haavekuvana.

En luojan kiitos ole Fassbinderin psykiatri. Mutta luulen tuntevani hänet nyt hieman paremmin, hänen visionsa rakkaudesta. Hän idealisoi sitä kuten Peter ja kärsi aina sen vuoksi. Hän teki elämästä helvetin täynnä petosta, mustasukkaisuutta ja väkivaltaa. Se on teinirakkautta: se haluaa kaiken. Se ei ollut kypsää. Ehkä se johtui lapsuudestaan, jolloin tunsi itsensä yksinäiseksi. Hanna Schygulla kertoi minulle, että vaikka kaikki ajattelevat hänen kuolleen nuorena liiasta työnteosta, ”hän kuoli, koska ei uskonut rakkauteen”.

Elokuvasi ja Denis Menochetin Peter eivät ole aivan yhtä synkkiä. On helpompi olla myös Peterin puolella.

Denisistä tuli ystäväni. Häntä pelotti, hän tunsi itsensä paljaaksi, mutta puhuimme paljon. Versioni on vähemmän brutaali ja katkera. Siksi sitä sanaa ei ole nimessäkään. Halusin tuntea empatiaa Peteriin. Hän on hirviö, diktaattori, mutta myös koskettava ja herkkä. Halusin antaa mahdollisuuden ymmärtää, miksi hän kärsii niin paljon. Halusin aitoja kyyneleitä. Fassbinderin elokuvat ovat keinotekoisia. Niitä ihailee, mutta niiden tuskaan ei samastu.

Jumalan armosta -elokuvassani kuuntelemme pappia, kaikkia julistuksia sielusta, ja näemme sitten, mitä hän tekee lapselle. Kaikki se tekopyhyys, julkisen ja yksityisen persoonan välinen kuilu. Sitä on myös tässä. Schygulla tunsi myös Fassbinderin äidin. Hän kertoi, että heidän suhteensa oli täynnä vihaa ja rakkautta, kuten aina Fassbinderin tapauksessa. Hän myös sanoi, että elokuvissaan Fassbinder oli olevinaan heikkojen puolella, mutta todellisuudessa tuki vahvempia.

Tunnut juhlistavan tarinan saksalaista puolta pikkujutuilla. Sana siellä, laulu täällä.

En voinut muuta. Me ranskalaiset rakastamme saksalaisella aksentilla puhuvaa Romy Schneideria. Se on ihastuttavaa. En olisi voinut tehdä koko elokuvaa Saksassa, mutta pitäydyin samassa aikakaudessa. Olin hyvin nuori 1970-luvulla, mutta silloin oli vapautta, myös seksuaalisuudessa. Ei ollut nykyistä poliittista korrektiutta. Tai ehkä vain idealisoin sitä päässäni.

Isabelle Adjanilla ainakin oli hauskaa esittäessään kokaiinidiivaa.

Olen huomannut, ettei isoilla tähdillä oikeasti ole isoa egoa – jos he ovat oikeita tähtiä. Mutta kaikkia on ohjattava eri tarpeista lähtien. Opin sen ohjatessani 8 naisessa vuoronperään Catherine Deneuvea ja Isabelle Huppertia. Nämä kuvaukset olivat ilahduttavia, koska palasin aikaan, jolloin löysin Fassbinderin. Muistan katsoneeni hänen viimeistä elokuvaansa, niin shokeeraavaa, outoa, synkkää. Perverssiä. Se oli suuri löytö. Katsoin taas hänen viimeisiä elokuviaan ja halusin yhdistää silloin kokemaani järkytystä johonkin nykyisin tuntemaani. Minulta kysytään, milloin aion hidastaa tahtia, ja vastaukseni on: voin kuvitella olevani tekemättä töitä vuoteen, en vain halua tehdä niin. Nykyään seuraan vain omia mielihalujani.

Teksti: Marta Bałaga
Kuvat: Cinema Mondo

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia