Jonain päivänä, vaatimaton musikaali, joka viime vuonna avasi ranskalaisfestarin, koki saman kohtalon. Sillä ei kuulemma ollut tarpeeksi painoarvoa avaamaan maailman suurinta elokuvatapahtumaa. Siitäkin huolimatta tekijät nauttivat kokemuksesta.
– Se oli maagista. Alusta loppuun, toteaa Mhmed Arezki.
– Olin ihmetyksen täyttämä, kuin lapsi, lisää François Rollin adds.
Tarinassa, kieltämättä hieman oudossa sellaisessa Cécile (Juliette Armanet) haluaa avata gourmet-ravintolan. Hän kuitenkin palaa kotikaupunkiinsa, kun hänen isänsä saa sydänkohtauksen. Hän lähti aikoinaan melko nopeasti, ja joitakin se ärsyttää edelleen. Yksi heistä on hänen ensirakkautensa.
Ohjaaja Amélie Bonnin teki aiheesta ensin lyhytelokuvan. Hän kertoo, että siitä oli valtavasti apua, kun hän myöhemmin ryhtyi laajentamaan musikaaliaan. Lyhärin päähenkilö oli mies, mutta muuten mikään ei juuri muuttunut.
– Se on hankala lajityyppi, jolle ei ole helppo löytää rahoitusta Ranskassa. Halusin näyttää, kuinka lahjakas Juliette on. Hän laulaa kauniisti. Tarkoitus oli löytää hänessä näyttelijätär, ja tämä elokuva teki siitä mahdollista.
– Se keksi lajityypin uudelleen, Armanet lisää.
– Mitään ei nauhoitettu studiossa, kaikki laulettiin kuvauksissa siinä missä dialogikin. Se oli tapa sisällyttää musiikki tarinaan. Hahmojen paras tapa puhua toisilleen oli laulaminen. He ovat kääntyneet sisäänpäin ja näin he ilmaisevat itseään. Kaikki ottavat siihen osaa. Amélie rakastaa musiikkia niin paljon. Laulut ilmaisevat tunteita paremmin kuin me ihmiset.
Dimitro Lucas, joka oli mukana kirjoittamassa elokuvaa, myöntää ettei tarkoitus ollutkaan ollutkaan ”tehdä asioita väkisin”.
– Oli lauluja, joita todella rakastimme, ja teimme kaikkemme saadaksemme ne mukaan. Mutta sen piti tapahtua mahdollisimman luonnollisesti. Lauluja ja käsikirjoitusta mietittiin samanaikaisesti.
Oikeasti, ei oikein
Koska kyseessä oli Bonnin esikoispitkä, valinta avajaiselokuvaksi hämmästytti häntä.
– En ollenkaan odottanut sitä. Avajaisjuhlallisuuksissa ei ikinä ollut ollut debyyttielokuvaa! Näin tuottajieni yrittäneen tavoittaa minua kerta toisensa jälkeen ja olin varma, että heillä oli pakko olla huonoja uutisia. Sitten yksi heistä sanoi: ”Sinun pitäisi varmaan istua. Mitä sanoisit avajaisleffan paikasta?” Vastasin: ”Mistä avajaisista on kyse?” Nauramme sille edelleen.
Bonnin ylistää tiimiään, joka sitoutui epätavalliseen projektiin.
– Meillä on paljon yhteistä Julietten kanssa, niin paljon, ehkäpä tavassa, jolla katsomme maailmaa. Musiikki on myös jotain mitä jaamme. Mutta kaikilla meillä on yhdistäviä asioita. Se mahdollisti elokuvan tekemisen.
Tewfik Jallab muistaa laulaneensa koe-esiintymisessä niin huonosti, että soitti vihaisena agentilleen, joka oli lähettänyt hänet moiseen paikkaan.
– Hän vastasi: ”Eivät he etsi laulajaa, he etsivät kundia, joka ei välttämättä laula niin hyvin.” Se rauhoitti.
– Luulen, että Amélie halusi kuvata sitä mitä me kaikki koemme musiikki kuunnellessamme. Suihkussa laulaessamme. Kokatessa laulaessamme. Tämä ei ole iso Hollywood-musikaali, tässä taika on todellisuutta. Ihmiset paljastavat haavoittuvat puolensa, lauluista tulee tapa sanoa mitä ajattelee.
Siksi täydellisyys ei ollut tärkeää, kuten ohjaaja sanoo:
– En välittänyt siitä lauloivatko he hyvin vai huonosti vaan siitä, miksi he valitsivat kunkin laulun? Mitä he ajattelivat silloin?
Tosielämän romkom
Totta kai puheeksi on otettu Bonninin sukupuoli – varsinkin ottaen huomioon arvostettu esityspaikka. Hän vain kohauttaa harteitaan.
– Kun nainen saavuttaa jonkin virstanpylvään, hänestä tulee symboli. Tunnistin sen, nähtyäni naisia, jotka olivat raivanneet tietä minulle. He osoittivat, että on mahdollista saavuttaa isoja asioita. Naisena.
Hän sanoo, ettei halunnut tehdä ennalta-arvattavaa romkomia, vaikka jotkut juoniaihiot tuntuvat alkuunsa tutuilta.
– Kaikkihan me rakastamme romkomeja, ja yleensä niissä on kaksi kundia ja tyttö. Toinen kundeista on tyhmä, joten on selvää, että tyttö päätyy yksiin hänen kanssaan. Halusimme osoittaa, että elämä on monimutkaisempaa. Cécile on ollut pitkässä suhteessa ja sitten elämä tulee tielle ja hänen menneisyytensä palaa kuvaan ryminällä. Elokuva näyttää jotain, jota voisi oikeasti tapahtua.
Lucas on samaa mieltä.
– Kyllä, halusimme esittää sen hyvin realistisena. Elokuva on käsikirjoitettu, mutta haluan ihmisten ajattelevan myös mitä kuvan ulkopuolella tapahtuu.
– Jonain päivänä on oikeiden tunteiden inspiroima. Emme asuneet samoissa paikoissa, mutta tunnistimme halun lähteä ja löytää jotain muuta. Sitten olo on ristiriitainen. Sen halusin näyttää elokuvassani, Bonnin toteaa.
Teksti Marta Bałaga, Cannes Kuvat Cinemanse.