Uutta elokuvaansa tehdessään Carla Simón pohti paljon muistin toimintaa, ja se oli hänestä kiehtovaa.
– Kun muistelee jotain, muistaa viimeisen muistonsa siitä. Se on kuin peli! Kun kysyin sukulaisiltani vanhemmistani, he kertoivat hyvin erilaisia asioita, joista osa ei pitänyt paikkaansa, hän kertoo Cannesissa.
– Elokuva antaa mahdollisuuden muokata omaa tarinaansa ja luoda kuvia, joita ei oikeasti ole nähnyt. Oli ihanaa yhdistää kuvia esimerkiksi äitini kirjoittamiin asioihin. Hän piti päiväkirjaa, joka oli lähes runollinen. Oli kuin olisin kuullut hänen puhuvan.
Mennyt perhe, tuleva perhe
Simón ei puhu vanhemmistaan ensimmäistä kertaa. Tapasimme jo vuonna 2017, kun hän promosi elokuvaansa Summer 1993. Se kertoi kuusivuotiaasta, joka lähetetään maalle äitinsä kuoleman jälkeen, ja Simón oli avoin tarinan henkilökohtaisista yhteyksistä. Myöhemmin hän voitti Berliinin Kultaisen karhun elokuvallaan Alcarràs, joka käsitteli suurperhettä paineiden keskellä.
– Sellaista se on isoissa perheissä, ainakin omassani. Joskus emme vain puhu tietyistä asioista, jopa tärkeistä sellaisista, ja se tekee kaikesta vieläkin monimutkaisempaa, hän kertoi minulle silloin.
– Halusin näyttää, että jokainen jonkun ihmisen tuntema tunne voi myöhemmin vaikuttaa johonkuhun muuhun. Minulle ohjaajana tärkeintä on todennäköisesti vain rakastaa näitä hahmoja. Se on minusta paras tapa esittää ihmisiä elokuvassa: heitä täytyy rakastaa, vaikka he tekisivät typeriä virheitä joka käänteessä.
– Minut tarinani on paikallinen, ja yhtäkkiä selviää, että ihmiset kaikkialla maailmassa ymmärtävät sitä. Mutta miksi ei? Onhan meillä kaikilla perheet. Loppujen lopuksi, emme ole niin erilaisia keskenämme.
Mitä todennäköisimmin hän ajattelee samoin Romeríasta. Myös sen vuoksi, että hän on perustamassa omaa perhettään. Simón oli Cannesissa vakavasti raskaana.
– Elokuvan nimellä on mystinen merkitys. Se on hyvin uskonnollinen sana, joka viittaa matkaan, ja tämän hahmon matka on myös hyvin mystinen. Marinan on kohdattava edesmenneet vanhempansa ja oma lapsuutensa tunnetasolla.
Llúcia Garcian esittämä Marina on nuori nainen, joka vihdoinkin yrittää selvittää häntä vuosia kartellutta totuutta. Hänen kohtaamansa sukulaiset kuitenkin pysyisivät mieluummin hiljaa.
Espanjan vaiettu menneisyys
Simón itse vakuuttaa, ettei hän ole vihainen läheisilleen, jotka salasivat totuuden häneltä. Hän kasvoi rakastavassa ympäristössä ja halusi välittää sitä myös elokuvassaan.
– Siinä on paljon välittämistä, hän sanoo.
– Mukana on omia tunteitani, omaa uteliaisuuttani ja myös omaa turhautumistani, sillä halusin ymmärtää syvällisesti vanhempieni kokemukset, eikä ollut ketään, joka olisi kertonut niistä minulle. Perheeni on kuitenkin isompi kuin elokuvassa, joten se ei ole täysin omaelämäkerrallinen
Se toi mukanaan etäisyyttä, joka lopulta osoittautui hyödylliseksi.
– Tämä ei ole yksi yhteen minun tarinani. Vaikeimmaksi osoittautui, että asioihin piti suhtautua tavallaan unenomaisesti. Siinä oli runollinen ulottuvuutensa, enkä ollut varma, seuraisiko yleisö minua tälle itsensä löytämisen tielle.
– Olin aina onnellinen perheessäni ja tyytyväinen tapaan, jolla puhuimme asioista. Sitten tein ensimmäisen elokuvani, joka myös käsitteli aidsia, ja tajusin sen olevan monen muunkin ihmisen tarina. Se oli niin laajasti levinnyt ilmiö.
Hänen avoimuutensa järkytti Espanjaa, joka ei vielä ollut valmis puhumaan siitä, mitä aids oli tehnyt maalle.
Lue myös: Ikäsyrjintä raivostuttaa Emma Thompsonia: “Missä ovat tarinat varttuneista naisista?”
Lue myös: ”Nah, ei se ole minulle”: Clint Eastwoodille tarjottiin tätä supersuositun supersankarin roolia
– Halusimme herättää henkiin näitä historiallisia muistoja ja perheiden surua. Aids iski niin moniin perheisiin, suorasti tai epäsuoraan, hän huomioi.
– Se on outoa, sillä aids tarkoittaa eri asioita maasta riippuen. Yhdysvalloissa se yhdistettiin homoseksuaaleihin, Iso-Britanniassa afrikkalaista taustaa olevaan väestönosaan ja Espanjassa heroiiniaddikteihin. Francon diktatuurin jälkeen oli monen vuoden siirtymäaika, jolloin ihmiset vain halusivat tuntea olevansa vapaita. He eivät puhuneet suoraan huumeista, mutta niitä kiersi paljon, mikä osoittautui murskaavaksi. Ihmiset eivät tajunneet käyttönsä seurauksia. Espanja oli kuolemantapausten mittapuulla yksi maailman kärkimaista ja ihmiset lakkasivat puhumasta siitä. Halusin tuoda nämä asiat takaisin valokeilaan.
Paluu kotiin
Oli kuitenkin oleellista löytää tarinaan lämpöä.
– Oli aina tärkeää kertoa tarina positiivisella tavalla. Marina olisi hyvinkin voinut lähestyä perhettään vihamielisesti, ilman rakkautta, mutta se kuvasta tätä hahmoa. Hän yksinkertaisesti haluaa tietää. Elokuva kohdentaa käytännössä uteliaisuuteen.
Ja Galiciaan, jossa Simónin todelliset vanhemmat ”elivät rakkaustarinansa”.
– Marina saapuu sinne tietämättä paljoakaan vanhemmistaan, ja kun hänellä ei ole juuri valokuviakaan, hänen on käytettävä sitä mitä hänellä on. Hän käyttää kuviaan ja kuulemiaan tarinoita, hän kuvittelee äitinsä omana itsenään. On turvauduttava siihen, minkä tuntee ja tietää.
– Joskus vanhaa valokuvaa katsoessaan tajuaa, että vain harva sen ihmisistä on enää elossa. Siihen aikaan jokaisen viikon päätteeksi oli taas uudet hautajaiset. Puhtaasti aidsin johdosta. Tämä elokuva ei ole kunnianosoitus tai ylistyslaulu. Se on vain yksi tapa puhua tästä kadonneesta sukupolvesta, Simón toteaa.
Teksti: Marta Bałaga, Cannes. Kuvat: Cinemanse.
Lue arvio: Nuoren Llúcia Garcian harteillaan kannattelema elokuva on kiehtova suku(melo)draama