Dan Brown -filmatisoinnit ovat olleet jättimenestyksiä, mutta Ron Howardin uralle ne eivät ole tehneet hyvää. 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuvuosille yleisöt rynnäköivät Howardin tehokkaisiin jännitysdraamoihin. Vuoden 2006 Da Vinci -koodin jälkeen ohjaajan hitiksi on noussut oikeastaan vain sen jatko-osa Enkelit ja demonit (2009).
Vuonna 1991 ilmestynyt, Kathryn Bigelow’n ohjaama toimintaseikkailu Point Break on monelle sen aikoinaan nähneelle elokuvafanille – ja myös tuoreemmille katsojasukupolville – tärkeä elokuva. Niinpä jo ajatus uudelleenfilmatisoinnista on tuntunut masentavalta, vaikka näinä studioiden mielikuvituksettomuuden aikoina se oli vain ajan kysymys.
Myös Meryl Streep on tarttumassa samaan haasteeseen, mutta Catherine Frot esittelee ensin epävireistä ääntään ranskalaisessa näkemyksessä Florence Foster Jenkinsin elämästä. Korvatulpat korviin – huonojen laulajien taistelu on virallisesti alkanut.
Ohjaaja Justin Kurzelia ei käy kateeksi. Macbethin siirtäminen elokuvaksi on lähtökohtaisesti epäkiitollinen tehtävä, jossa oma työ asetetaan väkisin samalla viivalle kahden mestariteoksen kanssa. William Shakespearen synkkä ja verinen näytelmäklassikko on filmattu lukuisia kertoja reilun sadan vuoden aikana, mutta vain kaksi tulkintaa ansaitsee mestariteoksen leiman: Akira Kurosawan Seittien linna (1957) ja Roman Polanskin Macbeth (1971). Myös Orson Wellesin tulkinta vuodelta 1948 ja Geoffrey Wrightin Melbournen jengilähiöihin sijoittuva modernisointi vuodelta 2006 ovat hienoja.
Vuonna 2000 kuolleen Charles M. Schultzin luoma Tenavat oli omana aikanaan maailman suosituin sanomalehdessä ilmestyvä sarjakuva. Tenavista on tehty useita televisiosarjoja ja elokuvia, mutta edellisestä Tenavat-elokuvasta on jo 35 vuotta.
Eläkkeelle jäänyt opettaja Kate Mercer (edelleen lumoava Charlotte Rampling) ja hänen miehensä Geoff (Tom Courtenay) ovat olleet naimisissa 45 vuotta. Vaikka he ovat aikoinaan päättäneet olla hankkimatta lapsia, he ovat viettäneet onnellista joskin hieman tapahtumaköyhää elämää. Heidän valmistellessaan näyttävää vuosijuhlaa Geoff saa järisyttävän kirjeen. Sen sisältö nostaa pintaan kauan sitten unohtuneita muistoja ja pakottaa pariskunnan arvioimaan suhdettaan uudelleen. Kun parissa päivässä pitäisi sisäistää niin paljon uutta, onko viikonloppuna enää liittoa, jota juhlia?
Vuonna 1983 Tähtien sota -saaga huipentui Jedin paluu -elokuvaan. 1999–2005 ilmestyi kolme elokuvaa, jotka sijoittuivat aikaan ennen tarinan vuonna 1977 avannutta ensimmäistä Tähtien sotaa. Niissä saagan luonut George Lucas käpertyi näpertelemään oman maailmansa yksityiskohtien kanssa, eivätkä ne muutenkaan juuri tuoneet alkuperäiseen trilogiaan uutta.
Nuorista tytöistä kertovat elokuvat ovat Ruotsissa melkeinpä oma lajityyppinsä. Lukas Moodyssonin aseistariisuvaa läpimurtoa, Fucking Åmålia (1998), ovat 2000-luvulla seuranneet muun muassa Teresa Fabikin Hip hei hutsu! (2004), Lisa Siwen Kattona tähtitaivas (2007) ja Lisa Aschanin Apinatytöt (2011).
Eletään 1940-luvun loppua. Israel ei vielä ole itsenäinen valtio, vaan osa Iso-Britannian valvonnassa olevaa Palestiinan brittiläistä mandaattia. Aikakauden edelleen jatkuvat jännitteet tuntuvat Jerusalemissa, jossa kouluikäinen Amos Oz asuu euroopasta muutaneiden isänsä ja äitinsä kanssa. Isä haaveilee kirjailijanurasta, joka ei kuitenkaan etene. Lempeydestään huolimatta – tai sen takia – äiti alkaa musertua ympäristön ja traumojen paineissa.
Ruotsin kuningatar Kristiinasta (1626–1689) kertovan elokuvan tarina alkaa, kun Kristiinan (Lotus Tinat) seuraa 30-vuotisessa sodassa kaatunutta isäänsä Kustaa II Adolfia (Samuli Edelmann) valtaistuimelle. Vielä hän ei kuitenkaan saa nauttia valtansa kaikista eduista, sillä tytön täysi-ikäisyyteen saakka ohjaksia pitelee valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (Michael Nyqvist). Kristina (Malin Buska) varttuu ja kouluttautuu. Häntä kiinnostavat enemmän politiikka ja aseet kuin pitsinnypläys. Saatuaan kruunun päähänsä sekä muut vallan tunnusmerkit käsiinsä, alkaa hän uudistaa hallintoa.
Krampus alkaa kuin mikä tahansa jouluelokuva. Ihmiset rynnivät ostohysterian vallassa kauppaan ja tappelevat verissäpäin kaikesta mahdollisesta kiiltävästä kuin kapiset varikset. Tämän jälkeen palataan tilit tyhjinä mutta erittäin onnettomina rakkaan perheen pariin viettämään oikein rauhallisia pyhiä. Mutta voi sitä painajaista, kun se hieman vähäosaisempi sukulaisperhe on taas tulossa kylään koko jouluksi. Piikittelyä, alkoholin väärinkäyttöä, lasten välistä kärhämää ja tietenkin ovelle ilmestyy myös se yksi yllätysvieras. Joulu on pilalla. Voi kauhistus, kuinka sitä enää voi nauttia kaikesta siitä materiasta ja ylensyönnistä?
Suomesta on vuosien varrella kadonnut lukuisa määrä elokuvateattereita – osa varsin vaatimattomia, osa ylellisiä palatseja. 1950-luvulla kotimainen elokuva eli kirkkainta aikaansa mitä tuli elokuvissa käyntiin per asukas sekä salien määrään. 60-luvulla kilpailu uuden tulokkaan, television, kanssa sekä näyttelijöiden lakko lähti vetämään teatterien määrän jyrkkään laskuun.
