Lännenelokuva ei nykyään ole kovin suosittu lajityyppi. Toisin oli lapsuudessani 1970-luvulla, jolloin klassisia lännenelokuvia esitettiin paljon televisiossa.
Kerran kuussa lauantaina televisiosta tuli Kuukauden western. Yksi teemasarjan elokuvista oli Etäisten laaksojen mies eli Shane. Näin sen televisiosta 28. helmikuuta vuonna 1976, jolloin olin yhdeksänvuotias. En mitenkään muistaisi päivämäärää noin tarkkaan, mutta onneksi kullanarvoisesta Elonet-verkkopalvelusta sen voi tarkistaa.
Vanhempani antoivat minun katsoa Shanen, vaikka se tuli kellonaikaan, jolloin yhdeksänvuotiaat olivat yleensä nukkumassa. Toisin kuin kaverini, olin onnekkaassa asemassa, sillä sain katsoa televisiosta lähes kaiken mahdollisen. Se ei tosin ollut 1970-luvulla kovin paljon. Sain jopa ottaa alkuillasta torkut, jotta jaksaisin varmasti katsoa myöhään esitettävän elokuvan loppuun.
Shane oli kuukauden westerneistä mieleenjäävin. Se tunnetaan muun muassa upeasta värikuvauksesta, joka palkittiin Oscarilla. Technicolor-värejä en valitettavasti nähnyt, sillä televisiomme oli mustavalkoinen. Se mikä Shanessa teki vaikutuksen yhdeksänvuotiaan katsojaan, oli pikkupojan näkökulma.
Elokuvan päähenkilö on Alan Laddin esittämä Shane, mutta tarina kerrotaan Joey-pojan kautta. Pientilallisperheen poika ihailee revolverisankarilta näyttävää Shanea ja pyytää tätä opettamaan ampumista. Shane suostuu pyyntöön ja tuo jopa kauppamatkalta Joeylle limonaatia. Joeysta tuli saman tien samastuttavin hahmo, mitä olin koskaan elokuvassa nähnyt.
Lapsuuden elokuvakokemuksiin palatessa pettyy usein, kun elokuva ei olekaan kestänyt aikaa. Kun katsoin vastikään Shanen blu-raylta, hämmästelin miten hyvä se edelleen on. Kyseessä on todellinen klassikko. Ohjaaja olikin oman aikansa mestari George Stevens.
Shane tunnetaan myös realistisesta aseiden käytöstä. Stevens oli toisen maailmansodan veteraani, ja hän halusi esittää aseiden tulivoiman uskottavasti. Laukausten äänet Shanessa ovatkin paljon kovempia kuin elokuvissa yleensä. Stevens ei halunnut muutenkaan ihannoida aseiden käyttöä. Shane näyttää Joeylle, mitä aseilla voi saada aikaan, mutta samalla valistaa niiden vaaroista. Shane ei ota revolveria lähtiessään mukaansa, vaikka Joey niin pyytää.
Shanen klassikkoasemasta kertovat monet viitteet, joita on nähty myöhemmissä elokuvissa. Yksi Shanea lainannut elokuva on Sergio Leonen Huuliharppukostaja, joka on nykyään itsenäinen klassikko.
Huuliharppukostajan pikkupoika matkii pyssymiestä samalla tavalla kuin Shanen Joey vähän ennen kuin Henry Fondan johtama roistojoukkio saapuu pihaan. Pihalla näkyy samanlainen valtava kanto kuin Shanessa kuvatulla maatilalla.
Samantyyppinen maatila nähdään myös Quentin Tarantinon Kunniattomien paskiaisten alussa. Se ei ole western, mutta alkujakson nimi Once Upon a Time in Nazi-Occupied France viittaa paitsi Huuliharppukostajan alkuperäiseen nimeen Once Upon a Time in the West myös tietenkin Shaneen, sillä tämänkin maatilan pihassa nähdään suuri kanto. Denis Menochetin esittämä maitotilallinen hakkaa kirveellä kantoa aivan samaan tapaan kuin Alan Ladd ja Van Heflin Shanessa.
Hauskin Shaneen liittyvä viittaus nähdään elokuvassa Hei me lennetään! Lentokapteeni Oveurin isälliset mutta hölmöt kysymykset (”Pidätkö gladiaattorielokuvista?”) ohjaamossa vierailevalle pikkupojalle ovat selvää parodiaa Shanen opettavaisista keskusteluista. Ei varmasti ole sattumaa, että myös Hei me lennetään! -elokuvan pikkupoika on nimeltään Joey.
Jos nämä viittaukset eivät kerro elokuvan klassikkoasemasta, niin sitten ei mikään.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit:
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä