Ensimmäisellä vierailullaan Ranskan elokuvateollisuuteen Paul Verhoeven tekee sen mitä osaa parhaiten: venyttää rajoja siihen malliin, että monet tuntevat olonsa hyvin, hyvin epämukaviksi. Tai ilahtuneiksi – ihan sen mukaan mihin asettuu poliittisen korrektiuden mitta-asteikolla. Vuosi 2016 on tuonut tullessaan presidentti Trumpin, zikaviruksen, joukon julkkiskuolemia ja Ben Affleckin Batmanina. Mutta tämä elokuva saattaa sovittaa kaiken.
Michèle Leblanc (Isabelle Huppert todistamassa jälleen kerran, ettei ole olemassa mitään mihin hän ei pysty) on varakas videopelifirman johtaja, jolla on hämäräperäinen lapsuus ja suoraviivainen suhtautumistapa kaikkeen. Kun hän eräänä päivänä joutuu omassa kodissaan naamiomiehen hyökkäyksen kohteeksi ja raiskaamaksi, hän jatkaa elämäänsä kaikessa hiljaisuudessa. Mutta kun hyökkääjä ei halua jättää Michèlea rauhaan, tämä aloittaa pelin, joka on yhtä vaarallinen kuin se on käsittämätön.
Seksi ja väkivalta. Se on yhden The Muppet Show’n pilottijakson nimi (googlatkaa vaikka) mutta myös kuvaus Paul Verhoevenin urasta. Hänen mieltymyksensä kaikkeen kiellettyyn on antanut meille joitakin elokuvan historian unohtumattomimpia kohtauksia, mutta lopulta se johti myös hänen omaan lankeemukseensa. Vaikka valtavirtayleisöt tungeksivat ultraväkivaltaisiin scifispektaakkeleihin kuten Robocop ja Total Recall, hänen nännejä sisältävät elokuvansa olivat hankalampia myytäviä. Basic Instinct, jossa Sharon Stone väläytti tähtipotentiaaliaan (ja paljon muutakin) oli hitti. Showgirls – ei niinkään.
Jalustalta pudottuaankaan hollantilainen elokuvantekijä ei ole suostunut kompromisseihin. Otetaan esimerkiksi Black Book: kunniallinen draama toisesta maailmansodasta, joka silti sisältää kohtauksen, jossa juutalainen sankaritar valkaisee häpykarvoitustaan. Kyseessä ei todellakaan ole mikään Schindlerin lista.
Vaikka jo Black Book oli erittäin hyvä, Elle on mestariteos. Sen ensi-illassa Cannesissa vuoden 2016 keväällä kriitikot (minä muiden mukana) olivat pakahtua silkasta ihastuksesta. Odotetusti se lähti festivaaleilta tyhjin käsin. Kun arvovaltaisen juryn on valittava raiskaus- ja kostoelokuvan ja brittiläisen sosiaalijärjestelmän ankaran kritiikin välillä, se yleensä kallistuu jälkimmäiseen.
Niin, Elle kertoo raiskauksesta. Kamalimmasta ja vahingoittavimmasta väkivallasta, jota ihminen voi kuvitella. Jotenkin Verhoeven, sairas paskiainen, onnistuu tekemään siitä… hauskaa. Ja jopa jollain tavalla voimaannuttavaa.
Asiaa auttaa, ettei päähenkilö ole ohjekirjojen mukainen uhri. Kun roolittaa Isabelle Huppertin, se on väistämätöntä. Hyökkäyksen jälkeen Michèle nousee, siistiytyy ja tyynesti ilmoittaa tapahtuneesta ystävilleen ravintolassa juuri, kun tarjoilija on tarjoilemassa shampanjaa. ”Ehkä odotamme pari minuuttia ennen avaamista”, kuuluu hermostunut vastaus. Pelkästään tämä kohtaus selittää miksi kukaan amerikkalaisnäyttelijätär ei Verhoevenin omien sanojen mukaan halunnut suostua moraalittomaan elokuvaan. Huppert hoitaa sen itsevarman uskottavasti.
Philippe Djianin romaaniin Oh… perustuva Elle on hankala tapaus. Se on elokuva, jolle katsoja nauraa, järkyttyy omasta käytöksestään ja nauraa sitten lisää. Verhoeven onnistuu sitouttamaan katsojan elokuvaansa mutta silti tämä kyseenalaistaa sen jokaista hetkeä. Ellen katsominen on kuin seuraisi mestarimanipuloijaa työssään. Pelottavaa, toki, mutta myös loputtoman kiehtovaa.
”Ihmisistä on ihana katsoa väkivaltaa ja kamalia asoita. Ihminen on paha eikä kestä onnellisuutta kuin viisi minuuttia kerrallaan. Jos hänet pistää teatteriin katsomaan kahta tuntia onnea, hän kävelee ulos puoliunessa”, ohjaaja on sanonut. Ellessä hän laittaa teoriansa kokeeseen ja lopputuloksena on ehkä vuoden paras elokuva. Tervetuloa takaisin, Paul Verhoeven. Sinua on kaivattu.