Mistä on pienet pojat tehty? Ainakin vanhempiensa – varsinkin isiensä – unelmista. Vanhemmat näkevät itsensä lapsissaan ja monesti elävät omia haaveitaan ja toiveitaan näiden kautta. Näin on varsinkin Japanissa, jossa perheen laatuaika saattaa koostua jälkikasvun preppaamisesta leikkikoulusta ja ala-asteelta alkavaan opinto- ja uraputkeen. Mitä tähän kuvioon tuo, jos lapsi, johon on panostanut, osoittautuu käenpoikaseksi?
Näin tapahtuu Nonomiyan perheessä. Vanhemmat saavat kutsun poikansa synnytyssairaalaan, jossa he saavat kuulla, että heidän kuusivuotias Nobuko-poikansa ei ehkä olekaan heidän poikansa. Mitä ilmeisimmin tämä on sairaalassa vaihtunut Saikin perheen Ruysei-poikaan.
Painajaismaisessa tilanteessa vanhemmat joutuvat pohtimaan suhdetta lapseensa. Tälle on annettu kaikki mahdollisuudet pianotunneista lähtien. Mutta kun saapuu tieto siitä, ettei lapsi ole omaa jälkikasvua, alkavat myös epäilyt. Ei ihme, ettei pianonsoitto suju. Ja naapuritkin ihmettelivät jo vuosia sitten, ettei vastasyntynyt muistuta isäänsä. Onko tuosta loppujen lopuksi menestyjäksi?
Epäilyjen myötä tulevat myös syytökset – ja itsesyytökset. Eikö äidin olisi pitänyt huomata, että hänen sylissään ei ole oma lapsi? Herra Nonomiya, menestyvä liikemies, projisoi turhautumistaan osittain myös vähän huonommin toimeentuleviin Saikeihin, jotka pyörittävät pientä kodinkoneliikettä lasten ryömiessä nurkissa jatkuvasti läsnä vanhempiensa elämässä. Nonomiya halveksuu Saikin rahvaanomaista hössöttämistä sairaalalta vaadittavista vahingonkorvauksista. Järkytystä herättää myös se, että lapset saavat juoksennella suhteellisen vapaasti ja satuttaa itseään jopa siinä määrin, että tarvitaan laastareita. Mutta silti on toimittava oikein: väärän perimän sisältävä lapsi on vaihdettava huonosti kasvatettuun oikeaan perilliseen.
Rakkaus on kuitenkin siitä hassu asia, että se on ehdotonta. Kehitystoiveiden ja mahdollisuuksien lisäksi vanhemmat ovat saattaneet valuttaa lapseen myös tunteitaan. Lapsi puolestaan rakastaa vanhempiaan näiden kylmyydestä huolimatta. Toisaalta, eikö aikuisen sisäänrakennettu suojeluvaisto saata kehittyä rakkaudeksi tuntematonta lastakin kohtaan?
Isänsä poika on siis hyvinkin pian täynnä järkevän hallinnan leikkaamaa tunteiden nuudelisoppaa. Silti se esittää asiansa hyvin arkisesti. Elämän perusrakenteita ylläpitävät tunteet tuodaan esille koskettavasti mutta ilman vetistelevää tunteellisuutta. Uskomattomalta tuntuvaan – mutta tosiasioihin perustuvaan – tapahtumasarjaan liittyvät pohdiskelut ovat inhimillisiä ymmärrettäviä silloinkin, kun ne eivät ole hyväksyttäviä. Mutta mikä on hyväksyttävää tällaisessa tilanteessa?
Ehkä lasten tehtävä on viedä eteenpäin vanhempiensa perimää, mutta toisaalta vanhemmilla on velvollisuus olla läsnä lastensa elämässä. Rakkaus ei silti tunne velvollisuuden käsitettä, tuntuu olevan Cannesissakin menestyneen elokuvan sanoma. Sen se kertoo tyylikkäästi ja sydäntäsärkevyydestään huolimatta hillityllä tavalla.
Isänsä poika -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa