Jack Ryan on viihdekirjailija Tom Clancyn luoma CIA-agentti, joka on nähty valkokankaalla neljä kertaa aikaisemminkin: Alec Baldwinin esittämänä vuonna 1990 (Punaisen lokakuun metsästys), Harrison Fordin kasvoilla vuosina 1992 (Näkymätön vihollinen – Patriot Games) ja 1994 (Isku Kolumbiaan) sekä Ben Affleckin esittämänä vuonna 2002 (Peloista pahin). Nyt hahmo seikkailee elokuvassa viidettä kertaa, kun ohjaaja Kenneth Branagh aloittaa Ryanin tarinan Chris Pinen avustuksella uudelleen alusta.
Jack Ryan: Shadow Recruit kertoo, kuinka Kevin Costnerin esittämä CIA-pomo värvää sodassa haavoittuneen nuorukaisen salaiseksi aseekseen talousrikosten maailmaan. Kaksoiselämää Wall Streetille viettämään päätyvä Ryan toimii arvostettuna taloustieteilijänä, kun venäläiset terroristit alkavat uhata maailman taloutta. Ryan lähetetään Moskovaan tutkimaan paikallisen asiakkaan Viktor Cherevinin (Branagh) tilejä, mutta CIA tietää paremmin: Cherevin on mies, jonka pahoille aikeille on pantava stoppi.
Kun Ryanin kaunis tyttöystävä (Keira Knightley) lentää Moskovaan yllättämään rakastettunsa, salaisuudet monimutkaistuvat. Cherevin kun tuntuu aina olevan askeleen edellä.
Branagh on ohjaajana tehnyt laadukkaita Shakespeare-filmatisointeja ja pari vuotta sitten ilmestyneellä Thor-elokuvalla hän osoitti hallitsevansa myös toimintaseikkailun tuotannon, joskin tuon elokuvan viehätys perustui näyttävien toimintakohtausten sijaan teemana kiinnostavaan veljeskateuteen. Jack Ryanin käsikirjoituksesta puuttuu kunnollinen hahmojen välinen ristiriita, mistä taas aiheutuu se, että Branaghin käsissäkin elokuva jää hengettömäksi, agenttijännäreiden harmaaseen massaan sekoittuvaksi tuotokseksi.
Jack Ryan: Shadow Recruit on aikaisempien agenttikirjallisuuteen pohjautuvien Bourne- ja Jack Reacher -elokuvien tapaan tyylikäs, mutta se ei erotu edukseen millään tasolla. Toimintakohtaukset ovat hyvin perinteistä takaa-ajoa, mutta niistä puuttuu aito jännitys, mikä puuttuu myös elokuvan hahmojen väliltä. Katsojalla pitääkin ehkä olla Clancyn alkuperäismateriaaliin jonkinlainen suhde, jotta elokuva jaksaisi pitää otteessaan yhtä katselukertaa enempää. Muussa tapauksessa se valuu mielestä pois saman tien mitäänsanomattomana toimintaseikkailuna, jossa ei ole omaperäisyyttä nimeksikään.
Kuvankaunis Knightley menee hukkaan yhdessä uransa ärsyttävimmistä rooleista, ja ainoa hahmo, johon on jollakin tasolla onnistuttu luomaan kerroksia, on Branaghin itsensä esittämä venäläisroisto. Star Trek -elokuvissa viime vuosina kyntensä näyttänyt Pine kantaa tarinaa parhaiten alkuasetelman ristiriidoissa sotatoimissa haavoittumisen jälkeen, mutta älylliseen taistoon Branaghin kanssa hänestä ei ole.