Kun lopputekstit alkavat, tulee tunne että Leijonasydän on Dome Karukosken paras elokuva.

Se on paljon sanottu, sillä 36-vuotias Karukoski on tehnyt monta hienoa elokuvaa, kuten Tummien perhosten koti (2008), Kielletty hedelmä (2009) ja Napapiirin sankarit (2010).

Viimeksi mainittu oli komedia, josta tuli vuoden katsotuin elokuva ja moninkertainen Jussi-voittaja. Leijonasydämessäkin on komediallisia repliikkejä ja tilanteita, mutta se on kuitenkin selvä paluu draamaelokuvan pariin.

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Oli pitkään tiedossa, että Leijonasydän kertoo uusnatseista. Monilla tuli mieleen, että Karukoski on tekemässä kotimaista versiota American History X:stä. Siinä Edward Nortonin esittämällä uusnatsilla oli rintaan tatuoitu hakaristi, kun LeijonasydämessäPeter Franzénin roolihahmolla on samassa paikassa suomalaisten uusnatsien suosima leijona.

Siihen yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Leijonasydän on täysin erilainen tarina. Käsikirjoituksesta vastaa tuottajanakin elokuvassa toiminut Aleksi Bardy, joka on tehnyt Karukosken kanssa yhteistyötä aiemminkin.

Itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvan elokuvan keskushahmo on Franzénin esittämä Teppo. Uusnatsiporukan johtohahmona toimiva mies tapaa baarissa Laura Birnin esittämän Sarin. Seuraa intohimon täyttämä kohtaaminen, joka ei jää pelkäksi yhden yön jutuksi. Teppo ja Sari muuttavat pikavauhtia yhteen. Vasta siinä vaiheessa Tepolle paljastuu, että Sarin poika Ramu (Yusufa Sidibeh) on tummaihoinen, mikä ei ole hyvä uutinen uusnatsijoukon johtajalle. Alkushokin jälkeen Teppo päättää yrittää tulla pojan kanssa toimeen, sillä hän on niin rakastunut Sariin. Teppoa motivoi sekin, että Sari sanoo repivänsä mieheltä munan irti, mikäli hän loukkaa poikaa jotenkin.

Teppo, Sari ja Ramu pärjäisivät ehkä muuten hyvin, mutta Tepon on vaikea päästä menneisyydestään eroon. Rasistista vihaa uhkuvan pikkuveli Harrin (Jasper Pääkkönen) ja muiden jengiläisten on mahdoton hyväksyä Tepon uutta perhettä.

Ristiriitaisesta tilanteesta syntyy vahva elokuvakokemus. Aihe on vaikea, mutta Karukoski käsittelee sitä luontevasti. Rasismista ja ennakkoluuloista kertovat elokuvat ovat usein saarnaavia tai liiankin vakavia. Leijonasydän on vakava elokuva, mutta se sisältää myös kevyttä dialogia ja koomisia tilanteita. Hahmot eivät ole mustavalkoisia, eikä niitä käsitellä mustavalkoisesti. Rasistinkin sisällä on tavallinen ihminen eikä hirviö.

Keskeisintä elokuvassa on Tepon ja pikkupoika Ramun suhde. Siinä sekä Franzén että Yusufa Sidibeh tekevät hienoa työtä. Sehän tiedetään, että Franzén on eturivin näyttelijöitämme, mutta ensimmäistä kertaa elokuvassa näyttelevä Sidibeh pelaa hänen kanssaan hienosti yhteen. Ramu ei jää koskaan sanattomaksi, ja Sidibeh esittää hänen osansa hämmästyttävän luontevasti.

Sivuroolitkin ovat hyviä. Birnin roolihahmossa on voimaa, joka tekee hänen esittämästään äidistä vakuuttavan. Pääkkösen esittämä Harrikin on uskottava hahmo. Harrista kumpuaa fyysistä uhoa, mutta hänessä on samalla jotain koskettavan traagista.

Leijonasydän on ehtinyt jo herättää huomiota kansainvälisesti. Syyskuussa se sai Toronton elokuvajuhlilla hienon vastaanoton. Maailmalta saatu arvostus on täysin ansaittua, sillä Leijonasydämellä Karukoski viimeistään osoittaa olevansa maailmanluokan elokuvantekijä.

/ 5 tähteä