Pienen maanviljelijäyhteisön suojelijoiksi palkatuista sankareista kertova Seitsemän samuraita on Akira Kurosawan klassikko vuodelta 1954. Vuonna 1960 John Sturges ohjasi siitä amerikkalaisen version 7 rohkeaa miestä, jossa samuraiaikaan sijoitetun alkuperäisteoksen tapahtumat siirrettiin villiin länteen. Nyt Antoine Fuqua (Training Day, Southpaw) on tehnyt tarinasta oman näkemyksensä, joka on yhtä paljon versionti Kurosawan teoksesta kuin Sturgesin elokuvan uudelleenfilmatisointi.
Häikäilemättömyydellään kaivoskroisokseksi noussut mies (Peter Sarsgaard) haluaa lunastaa pienen maanviljelijäyhteisön maat laajentaakseen toimintaansa. Hänen tarjouksensa vain on mitätön, eikä hän epäröi tapattaa vastahankaan nousevia kyläläisiä palkkasoturiarmeijallaan. Kylän sheriffikin on pohatan kukkarossa.
Kärhämöinnissä miehensä menettänyt nainen (Haley Bennett) organisoi rahankeruun ja lähtee kertyneillä roposilla etsimään yhteisölleen suojelijaa. Hän törmää palkkionmetsästäjä/lainvartija Sam Chisolmiin, joka tarttuu ehdotukseen – näennäisesti periaatteellisista syistä, mutta pian on myös selvää, että hänellä on oma lehmä ojassa.
Fuquan elokuva jakautuu selvästi kolmeen osaan. Alun dramaattiset tapahtumat esittelevät tapahtumapaikan ja Sarsgaardin Bartholomew Boguen yksiulotteisuudessaankin vaikuttavan pahuuden ja häikäilemättömyyden. Toinen osa on komediallisempi Denzel Washingtonin näyttelemän Chisolmin kerätessä itselleen apureita kylän puolustajiksi. Sekalainen seurakunta muodostuu hieman keinotekoisesti mutta tarinankuljetuksen kannalta kuitenkin sujuvasti. Käytännössä joukon jäsenet ovat yhden luonteenpiirteen tai erikoiskyvyn sanelemia hahmoja, mutta pienin vedoin heille luodaan myös omaa persoonallisuutta.
Seitsikon toinen avainhahmo on Chris Prattin esittämä uhkapeluriseikkailija. Pratt tasapainoilee hienosti hänet supertähdeksi nostaneiden silmää iskevien toimintasankareiden ja epävarmuutensa kerskailuun ja kännäämiseen peittävän nuoren miehen välillä. Ethan Hawke ja Byung-hun Lee muodostavat mielenkiintoisen ja koskettavankin parivaljakon taistelutraumaisena pyssysankarina ja tämän monitaitoisena aseenkantajana. Vincent D’Onofrio on karhumainen vuorien metsästäjä, Manuel Garcia-Rulfo helpotusta takaa-ajettuun elämäänsä etsivä meksikolaiskonna. Seitsikon täydentää omaa tietään miehenä etsivä komanssisoturi (Martin Sensmeier).
On Fuquan ohjaukselle sekä Nic Pizzolatton ja Richard Wenkin käsikirjoitukselle kunniaksi, että heidän kaikkien toivoo yhtä lailla selviytyvän, vaikka edessä on selvä verilöyly. Se muodostaakin elokuvan suhteessa eniten aikaa vievän kolmannen osan.
Sturgesin alkuperäisessä länkkärissä pääosin valkoista syntyperää olevat yhdysvaltalaiset palkattiin suojelemaan meksikolaista kylää meksikolaiskonnilta. Fuqua on tuonut sankarijoukkoon monimuotoisuutta, mutta päivittänyt tapahtumapaikaksi amerikkalaisen pikkukylän ja konnaksi valkoisen teollisuuspohatan. Sen voi halutessaan nähdä kommentiksi siitä, millaisia ihmisten huolenaiheet Yhdysvalloissa ovat 2010-luvulla – tai sitten ei.
Muutos on kuitenkin merkittävä siinäkin mielessä, että alkuperäisessä pelastettavat suhtautuivat suojelijoihinsa ristiriitaisesti. Uusintaversiossa soraäänet passitetaan yhteisymmärryksessä muualle ennen konfliktin alkamista. Se tekee Fuquan The Magnificent Sevenistä Sturgesin versiota suoraviivaisempaa toimintaa. Sellaisenakin se on teknisesti uskomattoman toimiva viihdepaketti: isolta osaltaan vain taistelua sisältävä reilu kaksituntinen lentää kuin siivillä.