Janne Pellinen: Tähdet, tähdet

Katsoin taannoin YLE:n Aamu-tv:tä, jossa vieraana ollut Neil Hardwick myönsi toimittajalle, että kyllähän se negatiivinen kritiikki harmittaa. Kysymys oli tietenkin Jos rakastat -elokuvasta. Hardwickin harmistunut naama mielessäni olen lukenut viime aikoina elokuvakritiikkejä ja miettinyt, mikä on elokuvakritiikin perimmäinen tehtävä. Saada ihmiset käymään elokuvissa? Herättää keskustelua elokuvista? Provosoida?

Kritiikin asemaa ja tehtäviä artikkelissaan Kritiikin tehtävät (www.mustekala.info) käsitellyt estetiikan dosentti Janne Kurki tarkastelee kritiikkiä kolmesta näkökulmasta: kritiikki hämäränä mainontana, kritiikki suodattimena ja kritiikki ajatteluna. Olen samaa mieltä Kurjen kanssa siitä, että kritiikkiä voi ajatella mainontana ja suodattimena, mutta eniten mieltä kiihottaa jälkimmäisin näkökulma: minkälaista ajattelua kritiikki sisältää ja tuottaa?

Elokuvien tekijät korostavat usein vahvojen tarinoiden merkitystä. Ohjaajalegenda István Szabó totesi Budapestissä pidetyssä konferenssissa viime kesänä, että jos eurooppalaisella elokuvalla menee huonosti, syynä ovat vain ja ainoastaan liian heikosti kerrotut tarinat. Ehkä juonenkäänteiden selittäminen katsojille onkin kriitikon pyrkimys keskittyä tarinaan ja välittää se katsojille. Itse ainakin haluaisin lukea enemmän siitä, mitä ajatuksia elokuvan tarina kriitikossa herätti, mitä teemoja elokuvasta löytyi tai mikä on se ydin, joka kriitikolle elokuvasta välittyi, kirkkaana tahi ei.

On ehkä liikaa odottaa, että suuret päivälehdet pystyisivät toimitustapojensa – nopeus, palstatila, kohderyhmänä se kuuluisa ”tavallinen lukija” – vuoksi kovin analyyttiseen kritiikkiin, jossa kritisoitava elokuvateos sijoitetaan syvemmin elokuvahistoriaan, sosiaaliseen kontekstiin ja muilla aloilla käytävään keskusteluun. Siten päivälehtikritiikissä korostuu kriitikon subjektiivinen tulkinta. Tämä tulkinta puetaan kuitenkin mielestäni useassa tapauksessa objektiivisen totuuden muotoon: elokuvaa arvotetaan ikään kuin vertaamalla sitä täydellisen elokuvan ideaan, joka jää kritiikin lukijalle hämärän peittoon.

Jos objektiivisuus kritiikissä on jo lähtökohtaisesti mahdotonta, tulisikin ehkä kysyä, miten subjektiivista kritiikkiä voisi kirjoittaa kiinnostavammin. Kun teoksen tekijät laittavat itsensä teoksessa likoon, haluaisin nähdä kriitikon tekevän samoin. Välillä näin toki käykin. Tämä voi tarkoittaa teoksen lähelle menemistä, ymmärtämisen pyrkimystä ja omien havaintojen tarkempaa selvittämistä – ennakkoluulojen, olosuhteiden tai oman maailmankuvan esilletuomista. Kun esimerkiksi Tarmo Poussu sanoi YLE:n Tähtihetki-ohjelmassa Risto Räppääjä ja polkupyörävaras -elokuvaan liittyen, että aikuiset eivät voi lapsen näkökulmasta olla noin hassuja, minulla ainakin heräsi mielenkiinto kuulla, minkälaisia ne aikuiset Poussun mielestä oikein lapsena olivat.

Elän luultavasti menneessä maailmassa, kun romantisoin ajatusta koko tähti-arvosteluinstituution lakkauttamisesta. Tähdet ovat pikaruokakulttuurin jatke, kiireiselle ihmiselle luotu kätevä tapa katsoa, mitä elokuvaa kannattaa mennä katsomaan. Tai pikemminkin, mitä ei kannata mennä katsomaan. Ja jos Turun sanomien Tapani Maskulan – jo vitsiksi muodostuneita – tähtiä on uskominen, kannattaa jäädä kokonaan kotiin. Vaikea sanoa, montako katsojaa se Maskulan tähti on johdattanut elokuvateoksen ääreen. Esimerkiksi Jos rakastat -elokuvan näytökseen, joka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen ja itselläni ainakin pitkästä aikaa eniten ajatuksia herättänyt elokuvakokemus.

Joku viisas on joskus sanonut, että kritiikin tehtävänä on saada oikea yleisö oikean teoksen äärelle. Ajatus on mielestäni hieno, ja sitä pitäisi vaalia.

Janne Pellinen

Kirjoittaja on Suomen elokuvaohjaajaliiton toiminnanjohtaja ja lakimies, Todellisuuden tutkimuskeskuksen jäsen sekä Esitys-lehden toimittaja.