Marjut Komulainen: Kansallinen hätätila

Minulla oli marraskuussa ilo olla Oulun kansainvälisen lasten- ja nuortenelokuvien festivaalin kunniavieraana. Festivaali esitti retrospektiivin YLElle ohjaamiani ja käsikirjoittamiani minisarjoja ja tv-elokuvia. Suurelta kankaalta, yleisön joukossa omien töiden katsominen on TV-ohjaajalle harvinaista herkkua. Esitysten jälkeen käytiin vilkasta keskustelua.

Lapset olivat eläytyneet roolihenkilöiden kohtaloihin, ja oikean elämän ja fiktion välinen raja oli siinä esityksen päättymisen hetkellä pienemmille katsojille epävarma. Keskustelussa heille selvisi, että kaikki ei elokuvissa ole oikeasti sitä, miltä se näyttää. Esimerkiksi pieni poika, joka Tiina-sarjassa putosi avantoon, olikin laajassa kuvassa aikuinen sukeltaja, ja vain lähikuvissa ohjaajan oma poika, jolla oli vaatteittensa alla pelastusliivit, ja avannossa oli sukeltaja piilossa varmistamassa, että poika varmasti ei huku. Lisäksi pojalla oli lämpimänä pitävä märkäpuku, ja hän pääsi heti kuvauksen jälkeen rannalla lämpimään saunaan. Ja vaikka hän kohtauksessa itki hädissään, hänellä oikeasti oli kuvauksissa hauskaa.

Muuan alussa aktiivisesti kysymyksiä esittänyt 7-vuotias hämmentyi tästä ”huijausten” määrästä ja vaikeni toviksi, kunnes hän nosti tarmokkaasti taas kätensä ylös ja kysyi, että oliko se lehmä sitten oikea. Viisas kysymys. Poika oli kokenut oikeita tunteita, sääliä, iloa, jännitystä, ja nyt hänelle selvisi, että ne oli synnyttänyt illuusio oikeasta elämästä. Järkevänä miehenalkuna hän kuitenkin päätteli, että jonkun siinä kaikessa täytyy olla totta. Ja lehmää on vaikea väittää muuksi kuin se on.

Tämä lehmäjuttu tuli mieleeni kun sain kutsun: ”KANSALLINEN HÄTÄTILA: LASTEN- JA NUORTENDRAAMA VAARASSA? Avoin keskustelutilaisuus Yleisradion Ison Pajan auditoriossa maanantaina 28.3.2011 klo 13.00–15.00.” Kyse on rahasta. ”Huijaaminen” on usein työlästä ja aikaa vievää, eli siis kallista. Kyseistä Tiina-sarjan jäihinputoamiskohtausta kuvattiin turvatoimien hitauden vuoksi puolitoista päivää, vaikka itse kohtaus kestää valmiissa minisarjassa vain vajaat kaksi minuuttia.

Sarja tehtiin 80-luvulla, jolloin YLE vielä teki paljon lasten ja nuorten draamaa. Oli tuotannollista osaamista, ja resurssit olivat samat kuin aikuistenkin fiktiossa, mikä näkyi laadussa. Oli olemassa tekemisen kulttuuri. TV1:llä oli jopa animaatiostudio ja useita vakituisia lasten ja nuorten fiktio-ohjaajia. Lisäksi käytettiin ulkopuolisia ohjaajia, kuten minua.

Elokuvateattereihin tehty lastenelokuva elää lupaavaa nousukautta, siihen hyvänä syynä korvamerkitty raha, mutta samaan aikaan tv:n tarjonta on supistunut. Tv on kuitenkin merkittävä kulttuurilaitos ja ainoa mahdollisuus nähdä elävää kuvaa kaupunkiseutujen ulkopuolella, missä elokuvateatteriin on matkaa. YLEllä on kunniakas historia lasten ja nuorten draaman tekijänä aikana, jolloin pitkän elokuvan puolella sitä ei tehty juuri ollenkaan.

Suomalaiselle lapselle tehty draama puhuu lapsen ja nuoren omista asioista. Sitä ei voi tehdä hutaisten.

Viulukvartetti voi kyllä soittaa melodioita sinfonioista, jos ei ole varaa kokonaiseen sinfoniaorkesteriin, mutta ei kukaan mene väittämään, että kuulimme juuri sinfonian. Elokuvan laita on samoin. Jos lapsille ja nuorille kirjoitetaan storylinejä jatkuvajuonisiin sarjoihin, on mukavaa, että heidätkin on tässä lajissa huomioitu. Mutta ei se korvaa lapsille ja nuorille suunnattua minisarjaa ja elokuvaa.

Jos radion sinfoniaorkesteri lakkautettaisiin, niin olisihan se kansallinen hätätila!

Marjut Komulainen

Kirjoittaja on käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä. Kaakkois-Suomen elokuvataiteen läänintaiteilija 2009–2011. Kirjoittanut ja ohjannut useita TV-minisarjoja ja -elokuvia, mm Pesärikko, Siamin tytöt, Pieni rakkaustarina. Valmistunut näyttelijäksi -77. Tällä hetkellä työn alla kaksi pitkän elokuvan käsikirjoitusta.